Retrolissun ysärit: Megajulkkixet Teema 16.12.2013 klo 21.
Hello Now!
“Kyllä mä nyt mieluumin Seiskaa luen kun Aamulehteä. Just peruutin toisen ja jatkoin toista.”, tuhisee kämppiseni äiti kommuunimme keittiössä aamukahvilla. Rööki palaa, keskustelemme julkkiksista. On yhdeksänkymmentäluvun loppu ja julkkiskulttuuri on räjähtänyt käsiin. Me juorujen rakastajat riemuitsemme. Alibi kertoi taviksista, se ei puhutellut niin paljoa, vaikka jännitti tietysti. Seiska kertoo Hellon tai Now!:n tyyliin pienenpieniä välähdyksiä rumilla kuvilla ja loput tarinasta voi repiä kahvipöydässä ja tupakkahuoneessa kokoon itse.
Edinburgh 1996. Valtavassa brittiläisessä imperiumissa osataan rakentaa vain pieniä keittiöitä. Kapean huoneen päässä on ikkuna, sitten ikkunalauta, jossa on muovisia kapustoja, pieniä kippoja kuppoja täynnä ruokailuvälineitä, jotka kaatuilevat itsekseen valtavaan lavuaariin. Ja sitten siellä on se hämärä rautalangasta tehty syherö, jonka vuosien varrella olen nähnyt jokaisessa brittiläisessä keittiössä, jossa olen käynyt. Mikä ihme se oikein on? Oli mikä oli, mutta jos ei halua, että tukkaan tarttuu tuli ikivanhasta voileipägrillistä tai että varpaat jäätyvät 1600-luvun linoleumilla, ei tosiaan kannata hengata keittiössä kuin sen hetken kun on saanut pikakahvinsa keitettyä. Aamiainen syödään sängyssä ja samalla luetaan kädet paahtoleivän päälle sulaneesta voista rasvaisina ihanan irstaita brittiläisiä juorulehtiä. Osa murusista rapisee luontevasti kokolattiamatolle ja hautautuu sinne. Olen varma, että Edina Monsoon teki juuri samoin, ja Boy George ja George Michael ja Molokon Róisín Murphy. Nykyään Briteissä on muuten muotia Scandinavian design: kokolattiamatot ovat trenditietoisten ja varsinkin raharikkaittein kodeissa vaihtuneet jo aikaa sitten puulattioihin. Hey ya IKEA!
Todella Upeeta tapaa Pet Shop Boysin: luksushulluilua Lontoon malliin
Hellossa, Now!:ssa, Closerissa ja Heatissä on Ibizan ja Mykonoksen kultahiekkaisilla rannoilla otetuista paparazzi-kuvista suurennettu monta kertaa isompia versioita ja selluliitit on ympyröity. Siellä on kuvia julkkiksista menossa kauppaan pelkissä jumppahousuissa ja rumassa toppatakissa, niissä on kuvia, joissa kuninkaalliset sikailevat. Ja tietysti, tietysti, arvio siitä, kuka todella tappoi Dianan ja kuinka hovi vihasi häntä alusta asti. Brittihovista tulee minun voimaeläimeni.
Samoissa kiiltävissä latuskaisissa lehdissä on kuvia, joissa piikikkäät spesialistit riipivät joka ikisen viikon aikana kuvatun megajulkimon vaatteen, korkokengän, nutturasta irronneen hiuksen ja punottavat silmät. Hot or Not? Olen niin kuohuksissani onnesta tämän fasistisen kuonan keskellä, että päätän palata Britanniaan vielä monta kertaa. Ja minä palaan, kymmeniä, ellen satoja kertoja. Mikään mikään ei vedä vertoja brittilehdistölle, ei edes Hollywood. Mitä ilkeämpää, värikkäämpää ja graafisempaa, sen parempaa!
Rikkaidein kartanoita ja muuta degeneroitunutta
Seiska ei sitten kuitenkaan saanut minussa aikaan samanlaista kihelmöivää tunnetta. Sellaista oikeaa “on ihanaa olla ilkeä” –huudahdusta. Täällä jäätiin aina puolitiehen, ja kamalia tavisjuttuja vammautuneista lapsista ja yksinasuvista nälkää näkevistä vanhuksista oli taitettu arvaamatta supermegatrash -juttujen väliin. Oikeasti jonkun hyvän avioero-ulosotto-pettämisskandaalin jälkeen ei voi toimia noin! Välillä ilmestyi OHO! Siinä oli jo ripaus sitä jotain. Mutta siinäkään ei kunnolla naureskeltu muotimokille tai pikkuhousujen vilahtamiselle tai sille, että huippunäyttelijä jää kiinni prostituoidun kanssa vessasta. Hienoja hetkiä, hienoja hetkiä olivat nuo edellämainitut. Olennaisena erona tietysti, että meillä ei ole hovia. Dianan kuolemakin meni jotenkin Suomen roskalehdistöltä kamalan sopuisasti. Samoin se, kun amerikkalainen miljonääri imi Fergien varpaita lomaparatiisissa.
Sydämeni jäi sinne yhdeksänkymmentäluvun tuulisiin taloihin ja jatkuvaan sateeseen. Tescon makeaan siideriin, jota sai kolmella punnalla kolme litraa, lehtikioskeihin, joiden katoksen alla saattoi pitää sadetta hetken, aamuteehen, jossa olisi voinut samantien olla voita, niin rasvaista se oli ja pubin hämärään, jossa tilattiin pieniä Stella-tuoppeja ja syötiin ranskalaisia tummalla etikalla. Oh, England, my Lionheart, lauloi sen Kate Bush.
Maria Seppälä
Kirjoittaja on Retrolissun ysärit –sarjan käsikirjoittaja
@Retrolissu, #retrolissu
facebook.com/retrolissu
Kommentit (0)