Kohtu vaikeni - äiti ei

Meidän enkelimme

Raskausviikoilla 29+6 oli ihan rutiinineuvola, joka muutti elämämme täysin. Sydänääniä ei kolmen eri terveydenhoitajan yrityksistä huolimatta saatu kuulumaan ja lääkärin luona ultra-äänilaite paljasti karmaisevan totuuden: lapsemme oli kuollut. Lääkärin lähetteen kanssa lähdimme miehen kanssa Kätilöopistolle synnyttämään kuollutta esikoislastamme.

Seuraavat puolitoista vuorokautta oli piinaavaa aikaa. Synnytys ei meinannut millään käynnistyä ja tuntui todella pahalta kantaa kuollutta vauvaa vatsassaan. Olo oli epätodellinen. Kun katsoin peilistä olin kuin kuka tahansa isovatsainen odottava äiti. Kun kokeilin vatsaa siellä ei enää kukaan potkinut. Onnellinen ja ongelmitta sujunut raskausaika sai surullisen päätöksen. Meille ei tulisi vauvaa, meille tuli enkeli.

Mies oli mukana synnytyksessä, joka sujui fyysisesti hyvin. Synnytin pienen enkelitytön, joka kapaloituna sylissäni näytti pieneltä nukkuvalta vauvalta. Hetken odotin, että jos hän sittenkin avaisi silmät, jos hän sittenkin parkaisisi, jos lääkäri olikin erehtynyt. Mutta ei, vauva ei herännyt.

Ystäväni oli kokenut vuotta aiemmin saman ja hänen neuvomana otimme valokuvia meistä ja tyttärestä, yhdessä ja erikseen. Tämä ystävä oli tuonut muovailumassaa vierailullaan ja eräs kätilöistä toteutti toiveeni ja painoi tyttäremme jalan ja käden jäljet massaan. Saimme rauhassa ihastella pientä tytärtämme. Minnekään ei ollut kiire. Katselin pientä lastani päästä varpaisiin, sillä halusin, että minulle jää valokuvien lisäksi muisto mieleeni siitä minkä nä-köinen hän oli. Pieni, vaaleanpunainen tyttö, jolla oli äitinsä suu ja isänsä leuka.

Kotiuduttuamme kaksi päivää sairaalassa oltuamme alkoi hautajaisjärjestelyt. Pidimme siunaustilaisuuden perhepiirissä, niiden ihmisten kesken, joille tyttäremme oli olemassa. Hän oli olemassa meille, vaikka hänen elämänsä päättyi ennen kuin se ehti edes alkaa. Näillä sanoilla pappi puhui tyttärestämme siunaustilaisuudessa. Kuolleena syntynyttä ei voida kastaa, mutta siunata voidaan. Lapsemme tuhka on haudattu Honkanummen uurnalehtoon; muiden pienten enkeleiden luokse. Hautajaisten jälkeen jäimme odottelemaan vajaassa kolmessa kuukaudessa valmistuvia patologin tuloksia.

Minäkin olen äiti

Olin kolme kuukautta äitiyslomalla. Sanana se tuntui pahalta. Olla nyt äitiyslomalla ilman vauvaa. Ajallisesti se oli tärkeää aikaa. Sain rauhassa surra ja eheytyä siksi ihmiseksi, joka olen tänä päivänä. Olen äiti, jonka tytär on kuollut. Tämän minulle sanoi psykologi, jonka luona kävin muutaman kerran puhumassa. Kun esikoislapsi syntyy kuolleena, on jotenkin epätodellinen olo omasta äitiydestään. Olenko minä äiti, kun ei minulla ole sitä lasta? En työnnä vaunuja katukuvassa, en imetä kahvilassa, voinko siis olla äiti?

Jotkut lohduttivat minua sanomalla tapahtuneen jälkeen, että ”kyllä minusta vielä äiti tulee”. Se satutti suunnattomasti, sillä kuka sitten oli sen pienen enkelitytön äiti jollen minä? Joinain päivinä minun teki mieli mennä painattamaan paita tekstillä: Minäkin olen Äiti! Jätin sen tekemättä, sillä sydämessäni tiesin sen, mitä muut eivät nähneet. Oli toki niitäkin, jotka uskaltautuivat tapahtuneen jälkeen tulla onnittelemaan minua äitienpäivänä. Se vaati suurta rohkeutta ja olen heille ikuisesti kiitollinen, sillä tuntui ihanalta saada tunnustus äitiydestään.

Suru on osa elämää, mutta elämä jatkuu

Koska olen vain ihminen, sorruin minäkin jossitteluun. Jos lapsi olisikin lähtenyt syntymään, olisiko hän selvinnyt hengissä? Olisiko kasvun hidatuminen löytynyt, jos olisi osattu tutkia tarkemmin ja ajoissa? Pohdinnat eivät tuo lastamme takaisin, joten on vain hyväksyttävä tosiasiat ja jatkettava elämää.

Suru kulkee mukanani, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Päivittäin ajattelen pientä tytärtäni milloin missäkin tilanteessa. Minkä näköinen ja kuuloinen hän olisi tänään, jos olisi täällä kanssamme? Minulla on ikävä pientä tytärtämme ja tämä ikävä on ristiriidassa sen asian kanssa, että tyttärellemme syntyi pikkuveli puolitoistavuotta myöhemmin. Tätä poikaa ei välttämättä olisi, jos hänen siskonsa olisi saanut elää. Se tuntuu jotenkin kummalliselta, sillä nyttemmin en osaisi kuvitella elämää ilman tätä poikaa.

Tilanteesta riippuen esittelen itseni kahden lapsen äidiksi. Tämän teen yleensä silloin, jos on enemmän aikaa kertoa perheestämme. Ennen poikaamme oli vaikeaa kohdata onko sinulla lapsia -kysymys. Jos kuljen poikani kanssa, tätä ei luonnollisestikaan kukaan kysy. Nyt on helpompi olla äiti, kun on lapsi, jonka maailma voi nähdä.

Ajoittain käymme tyttäremme haudalla ja silloin tällöin kaivan esiin hänestä otetut kuvat ja taulun käden- ja jalanjäljistä. Rakkaita muistoja, joiden avulla on helpompaa kertoa pojallemme hänen isosiskostaan, kun sen aika tulee. Vaikka tyttäremme elämä päättyi, elää hän minussa ja meissä, niin kauan kuin me hänet muistamme.

Tiina Mesiniemi on 30-vuotias sosionomi, joka on tällä hetkellä kotona pienen poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu myös mies sekä 04/07 kuollut ja syntynyt enkelityttö. 

Lisää aiheesta:

Kohtukuolema ja tuen saaminen

Aamusydämellä-ohjelmassa 25.10.2009 - katso ohjelma YLE Areenassa.

Käpy ry

http://health.groups.yahoo.com/group/tuntematon-enkeli/

http://enkelivauva.suntuubi.com/

http://www.blogilista.fi/avainsana/kohtukuolema

HS.fi: Kohtukuoleman riskistä tulee kertoa