Kohtukuolema ja tuen saaminen

Kohtu vaikeni - äiti ei. Kohtukuoleman kokenut äiti kirjoittaa elämästään

 "Kohtukuolemalla eli prenataalikuolemalla tarkoitetaan 22-viikkoisen tai yli 500 grammaa painavan sikiön menehtymistä kohtuun raskauden tai synnytyksen aikana. Arviolta 0,5 pro-senttia yli 22-viikkoisista raskauksista päättyy kohtukuolemaan. Suomessa kohtukuolemata-pauksia on noin 500 vuosittain. Suuri osa kohtukuolemista tapahtuu hyvin lähellä laskettua aikaa tai yliaikaisissa raskauksissa (Wikipedia)."

Ennen omaa kokemustani tiesin, että tällaistakin voi tapahtua. Missään vaiheessa en pelännyt, että niin kävisi. Mutta kun niin kävi, oli helpompaa alkaa suremaan, kun ei tarvinnut ensin ihmetellä mitä tämä oikein on.

Mielestäni kohtukuolemaa pitäisikin tehdä yleisemmin tunnettavaksi, sillä 500 perhettä on kohtalaisen iso määrä jos vertaa vaikkapa laajemmin tunnettuun kätkytkuolemaan, joita tapahtuu vuosittain onneksi enää kymmenkunta.

Jos aihe tunnettaisiin paremmin, helpottaisi se kohtukuoleman kokenutta selviytymisessä. Aina ei ole helppoa, kun joutuu selvittämään tapahtunutta sekä itselleen että läheisilleen.

Kohtukuolema on onneksi harvinainen tapaus, mutta se voi silti tapahtua ihan kenelle tahansa. Nykyisin minua on alkanut ärsyttää raskauksissa niin sanottuna ”turvarajana” pidetty 12. raskausviikko. Olen kuullut, että jopa neuvolan terveydenhoitajat ovat saattaneet onnitellen sanoa odottajalle, että ”nyt ollaan turvallisilla viikoilla”. Toki en halua, että odottavia äitejä aletaan pelottelemaan kohtukuolemalla, sillä kuten jo mainitsin se on harvinaista. Harvinaisuus ei kuitenkaan lohduta sitä, joka sen kokee.

Noin puolessa kohtukuolematapauksessa syy jää epäselväksi. Näin myös meillä. Diagnoosiksi tuli istukan toimintahäiriö, tuntemattomasta syystä. Tietyllä tavalla tämä diagnoosi oli helpotus, mitään en olisi voinut tehdä toisin. Se mikä tapahtui, vain tapahtui. Seuraaviin raskauksiin tämä ei vaikuttaisi fyysisesti mitenkään. Toisaalta taas tuntui äärimmäisen epäreilulta, että terve lapsi vain nukkui pois kohdussa, jonka istukka ei toiminut.

Mistä tunnet sä ystävän?

Hirvittää sanoakin, mutta satuin olemaan niin onnekas, että sain vertaistukea surussa hyvältä ystävältäni. Ystävyys punnittiin kyllä uudestaan monen muun kohdalla ja osasta tuli entisiä ystäviä. Mutta tilalle tuli myös uusia ystäviä. Suru joko erottaa tai yhdistää.

Kohtukuolemaan on ympäristön tosi hankala suhtautua. Kaikki on hämillään ja hokevat "Kuinka näin voi käydä?" Suomalaiseen suruun kuuluu, että annetaan niiden surra rauhassa, joilla surua on. Ei viitsitä tunkeilla. Minä en ole tätä koskaan ymmärtänyt. Miksei lähipiiri voi olla mukana elämän iloissa ja suruissa? Suru voi ihan hyvin olla yhteinen, jaettu kokemus. Entiset ystävät joko vähättelivät menetystämme vertaamalla sitä keskenmenoon tai sitten eivät vain uskaltaneet tai halunneet enää kohdata meitä. Silloin se tuntui tosi pahalta, mutta jälkeenpäin ajateltuna esikoisen kuolema erotti ystävissä jyvät akanoista.

Hyvät ystävät eivät kadonneet. Päinvastoin he jaksoivat kuunnella uudestaan ja uudestaan kun kävin läpi tapahtumia ja keskustelevat esikoisestamme tänäkin päivänä. Omalla kohdallani suurin helpotus surussa on ollut puhuminen aiheesta ja sen myötä kohtukuoleman tekeminen tunnetummaksi. Nykyisenä internet-aikana sain tukea myös kohtukuoleman kokeneiden vertaistukifoorumista nimeltä Tuntematon enkeli. Se on suljettu yhteisö, jonne pääsee keskustelemaan vain saman kokeneet.

Tärkein tukijani on ollut oma mieheni, jonka kanssa olemme alusta asti päättäneet selvitä tästä yhdessä ja jakaa tämä läpi elämän kestävä suru yhdessä. Olen ollut tässäkin suhteessa onnekas, sillä minulla on mies, joka pystyy puhumaan myös vaikeista asioista.

Vaikeneminen ei ole kultaa

Olen kohdannut muutamia kohtalotovereita ja esille on lähes joka kerta noussut se, ettei kohtukuolemaa terminä yleisesti tunneta. Näitä tapahtuu, mutta niistä ei puhuta. Tämä vaikeneminen oli minulle yllätys ja päätin, että en suostu olemaan hiljaa. Ikävistäkin asioista pitää pystyä puhumaan. En ymmärrä sitä, että suru on yhteisössämme tabu. Näennäisesti sanotaan, että otetaan osaa suruun, vaikkei otetakaan. Jälkeenpäin sanotaan, ettei oltu yhteydessä, kun ei tiedetty mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Voi, kun olisitte ymmärtäneet, että pelkkä läsnäolo tai saatavuus olisi riittänyt! Empatia ei vaadi vertaiskokemusta. Tukea voi, vaikkei tietäisikään miltä toisesta tuntuu.

Jos vaikenisin, tuntuu kuin unohtaisin koko esikoisemme olemassaolon ja sitä en halua tehdä. Hän on osa minua, meitä ja meidän elämää. Suru ei poistu vaikenemalla, eikä helpota surevaa. Olenkin joskus miettinyt, että vaietaanko yhteiskunnassamme vaikeista asioista sen vuoksi, että ympäristöllä olisi helpompaa.

En varmasti olisi selvinnyt täysijärkisenä kaikesta tapahtuneesta, jos en olisi voinut puhua asiasta läheisteni kanssa. Olenkin pohtinut, miten ikinä selvisivät surustaan aikoinaan ne äidit, silloin kun lapsikuolleisuus oli Suomessa yleisempää ja puhumattomuus vielä tavallisempaa. Eikä silloin saanut ammattiapuakaan. Oman suuni aukaiseminen on on osoittanut, että kohtalotovereita on ihan lähipiirissä. Yllättäen joku aina tuntee jonkun jolle on käynyt samoin, mutta asiasta ei vain ole puhuttu.

Tiina Mesiniemi on 30-vuotias sosionomi, joka on tällä hetkellä kotona pienen poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu myös mies sekä 04/07 kuollut ja syntynyt enkelityttö.

Lisää aiheesta:

TV1 Aamu sydämellä ohjelmassa 25.10.09

Käpy ry