Paluumuuttajan päiväkirja: Täydellistä vai täyttä elämää?

Viimeisen vuoden aikana olen hyvin monta kertaa, jopa väsyttävän monta kertaa vastannut kysymykseen miksi ihmeessä muutatte. Muuttoa pois Espoosta takaisin Pohjois-Karjalaan olen usein perustellut mm. leppoisammalla elämänmenolla ja kiireettömyydellä. Nämä mielikuvat olivat syntyneet viettäessämme perheen kanssa lomia Pohjois-Karjalassa. Mielikuvia vahvistivat omat muistot; olimmehan asuneet Joensuussa aiemminkin. Aikana ennen kuin lapset olivat syntyneet.

- Mummola, kesämökki, riippukeinu, muurinpohjaletut ja tuore järvestä kalastettu lohi. Assosiaatiot lähes täydellisestä elämästä kätkeytyivät tuohon sanarimpsuun. Hölmö romantikko lähti tavoittelemaan uudenlaista perheenäidin arkea. Joensuu oli mielentila, joka oli saavutettava. Kuljimme määrätietoisesti tavoitetta, unelmaa kohti ja täällä nyt ollaan!

Tehdessämme muuttoa prosessoin tulevaa muutosta kirjoittamalla päiväkirjaa. Nyt tuo päiväkirja jatkaa omaa eloaan vielä avaamattomien muuttolaatikoiden kätköissä eikä mistään syväluotaavasta prosessoinnistakaan voi enää puhua. Kohtasin itseni kanssa kuitenkin eräänä tavallisena keskiviikkona ja tekemäni havainnot karsivat turhan romantisoinnin realismin tieltä.

Arki on. Täälläkin.

6.30 Herätyskello soi.

6.38 Nousen. Aamun pelastaa illalla valmiiksi ladattu kahvinkeitin.

7.50 Kuopus viety päiväkotiin, jossa hän harjoittelee itsenäistä selviytymistä kotipesän ulkopuolella.

Kotona odottavat kaksi vanhempaa lasta. Muistutan itseäni siitä, että aamiainen on päivän tärkein ateria. Lapset saavat nauttia monipuolisuudesta, itse tyydyn kahviin. Loputtomat kotityöt eivät jätä rauhaan.

9.40 Koulut alkavat ensi viikolla ja tutustumme tulevan ekaluokkalaisen iltapäiväkerhoon. Joo, koulumatka. Sitäkin täytyy käydä kulkemassa. Kunhan nyt ehditään.

10.40 Tarjoan koulutiensä aloittavalle "munkkikahvit". Lapsi haaveilee insinöörin ammatista. Haluaa olla kuin isänsä.

Lapsuudenystävä lähettää tekstiviestin: monelta nähdään? En pysty vastaamaan.

11.30 Päiväkodin pihalla tädit kehuvat pientä tyttöä reippaaksi. Jatketaan taas huomenna harjoituksia.

Pysähdys kotona. Pyykit. Pesukoneen on saatava päivittäinen annoksensa.

12.00 Uudessa liikuntakeskuksessa. Allekirjoitan sopimuksen jäsenyydestä. Joogat, pumpit, spinningit – täältä tullaan. Kunhan ehdin.

12.30 Päiväunien aika. Kaikista pienimmällä. Itsekin tasaan hengityksen ennen kuin taas menen.

13.00 Haen miehen töistä, jotta saamme auton viedyksi huoltoon.

Veljekset ovat ottaneet tällä välin mittaa toisistaan ja putsaan isoimmat haavat.

Tutkin päivän postin ja hoidan maksamattomat laskut. Lukaisen artikkelin, joka käsittelee irtipäästämistä, luopumista totutuista asioista ja ajatuksista, jotka aiheuttavat stressiä ja ovat esteenä hyvinvoinnille. Artikkelin syvimmän sanoman talletan omiin päänsisäisiin tiedostoihini. Lupaan itselleni ottaa sen pian uudelleen esille. Heti kun ehdin.

14.00 Juttelen puhelimessa erään lehtitoimittajan kanssa mm. kodin merkityksestä ja arjen pyörityksestä lapsiperheessä. Jostain syystä hymyilyttää.

Laitan tekstiviestin lapsuudenystävälle ja kutsun teelle. Se hetki on vain otettava.

16.00 Perhe istuu ruokapöytään.

17.00 Karkkikaupan kautta poikien kanssa elokuviin. Vietämme kesäloman viimeisiä rippeitä.

19.00 Jääkaappi on tyhjä, joten ruokakaupan kautta kotiin. Päivällä pestyt pyykit ovat edelleen koneessa.

20.15 Saattelen pienimmän yöunille. Pääsen saunaan.

21.45 Onneksi on sosiaalinen media! Ilman sitä en tietäisi ystävistäni mitään. Muutama tärkeä viesti ja sen jälkeen minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Kenellekään.

Että se siitä leppoisuudesta ja kiireettömyydestä. Aikataulut, kalenterit ja kello ovat täälläkin.

Arki on arkea asuimmepa missä hyvänsä. Silti väitän, että selvisin päivästä ilman otsaryppyjä. Tapahtumat seurasivat toisiaan ja kaikki tapahtui fyysisessä ympäristössä hyvin pienellä alueella. Täällä kaikki on niin lähellä. Aikaa ei mene siirtymisiin ja välimatkoihin. Aina ennättää.

Isoin muutos ajankäytössä on tehtävä oman pään sisällä. Kuinka paljon päivässä on minulle riittävästi? Siinä se leppoistamisen ja hiljentämisen syvin olemus. Tämäkin päivä oli täyttä elämää. Ihan täydellistä.

Ensi viikolla alkava koululaisten uusi lukuvuosi näkyy ja takuuvarmasti myös kuuluu perheessämme. Sen lisäksi, että perheessämme on ekaluokkalainen, on uuden koulun uudet kujeet edessä vanhemmallakin koululaisella. Ja vielä kun minäkin aloitan työni uudessa työyhteisössä, joka sekin löytyy koulumaailmasta, siintää tuleva viikko horisontissa kaoottisena. Härdelli alkaa tai oikeastaan jatkuu. Tilannetta ei helpota se, että toinen meistä vanhemmista tekee etätyötä. Ensi viikolla odottaa työmatka Espooseen. Saan totutella arjen pyörittämiseen yksin. Ai niin, ne isovanhemmat! He asuvat aivan kivenheiton päässä ja tulevat tarvittaessa apuun. Mielessäni annan heille siivet selkään – arjen pelastajat.

Tässä elämänvaiheessa tapahtuu ympärillä koko ajan. Oma aika on vähissä, välillä tuntuu kuin jopa keuhkoillani hengittäisi joku toinen henkilö. Olen koko ajan saatavilla, käytettävissä, tarvittu. Riittämätön. Niinpä ympäristön merkitys korostuu entisestään missä tätä sirkusta johdetaan.

Mielestäni Joensuu tarjoaa upeat mahdollisuudet täydelliseen elämään, olkoonkin että täyttä se elämä on täälläkin!

Paluumuuttajan päiväkirjan 1. osa