Kolmenkympin kriisi puhdistaa

Täyttäessäni 30 tunsin ensimmäistä kertaa tulevani aikuiseksi. Koko parikymppisyyteni ajan leijailin vain iästä toiseen, sen kummemmin miettimättä. Elämäähän riittää, ajattelin. Sitten täytin kolmekymmentä ja hätäännyin.

Kriisini ensiaskelilla laskin vuosia, joita minulla vielä olisi edessä. Niitä tuntui olevan liian vähän. Ehtisinkö tehdä kaiken, mistä olen haaveillut? Arki tuntuu olemiselta, enkä edes muista mitään suurimmasta osasta elämääni.

Yhtäkkiä en ole enää työpaikallani se nuorin: Kohta en ole enää missään nuorin, paitsi ehkä bingossa. Nuoremmat, fiksummat, kekseliäämmät ja kirkasotsaisemmat jalkautuvat työpaikalleni. Yhtäkkiä minä olen se Siperia, joka opettaa. 

Aikuisuus ja siihen lataamani paineet iskivät minuun kovaa; mitä olen saavuttanut? Jostain kumpusi tarve verrata itseäni Vappu Pimiään ja Sofi Oksaseen, oman ikäpolveni näkyviin naisiin. Itse en ole saavuttanut mitään sellaista, josta jäisi edes hetkeksi jälki maailmaan. En ymmärrä maailmasta mitään, en saa suuria oivalluksia tai tunne historiaa tarpeeksi hyvin. Argumenttini tuntuvat väkisin väännetyiltä ja muiden kopioinnilta. 

En uskalla enää huudella poliittisia ideologioita niin innokkaasti; yhtä totuutta ei löydy. Paitsi totuus rauhasta ja tasa-arvosta.

Pöytälaatikkorunouteni tulee jäämään pöytälaatikkoon.

Huomaan paheksuvani nuorisoa: Mitä käytöstä, saatan ajatella kun nuoret kokoontuvat keväisiin puistoihin syljeskelemään. Itse kokoonnun lähinnä työpaikan kahviautomaatin viereen puhumaan säästä ja lapsista. Minäkin haluan kokoontua rakastumaan elämään ja sen antamiin mahdollisuuksiin!

Huomaan omaavani hyvin erilaisen kriisin kuin reppureissaavat kolmikymppiset ystäväni. Kadehdin heidän rohkeuttaan lähteä. Suren, etten ole lähtijätyyppiä. En nauttisi Goasta yhteismajoituksessa muiden reissaajien kanssa vain vaihtoalusvaatekerta mukanani. Kaipaisin all inclusivea ja suihkua marmorilaatoilla.

Omakotitalossani avaan aamuisin aina sälekaihtimet ennen kuin keitän kahvia. Aina.

Vanhempani näyttävät paljon vanhemmilta kuin haluaisin myöntää. 

Nyt on viimeiset hetket käyttää tennareita näyttämättä tyrkky-nuorekkaalta, paitsi jos on Joona Kortesmäki tai Silvia Modig. 

Ymmärrän nyt, miksi niin monet kolmikymppiset eroavat pitkästä parisuhteesta ja etsivät itselleen uuden puolison. Jos viisikymppisenä jättää vaimonsa ja vaihtaa uuteen, niin kriiseilee ja ei ole ihan sinut itsensä kanssa, kolmikymppisenä on vain todella kasvanut aikuiseksi ja oppinut viimein tuntemaan itsensä. Vielä voi pitää toista kädestä ja suudella intohimoisesti julkisella paikalla näyttämättä irstaalta tai hupsulta. 

Ystävillä, jotka minulla on nyt, on tultava toimeen loppuelämän ajan. Solmin tulevaisuudessakin uusia ystävyyssuhteita, mutta ystävyyden peruskama on tässä: he joiden kanssa toivon pääseväni samaan aikaan eläkkeelle ja matkustavani Budapestiin.

Hukkasin nuoruuteni! Onneksi lasten kasvettua vanhemmiksi minulla on aikaa elää se uudestaan: Sitten lojun kesäisin muodikkaasti puistossa bikinit päällä, runoja lukien ja skumppaa juoden. Odottelen siellä seksikkäästi köllötellen, että ihana lumilautailua ja valokuvausta harrastava pipopäinen komistus iskisi silmänsä juuri minuun. Idylliä rikkoo hieman teini-ikäinen tyttäreni, joka lojuu siellä puiston toisella laidalla... 

Toisaalta...

Uskallan yhtäkkiä hyväksyä itsessäni paljon ärsyttäviä asioita: Kyllä, puhun ihmisten päälle, mutta yritän petrata siinä.

Olen äiti, omasta mielestäni vastuullinen äiti, joka on välillä tosikko. Kieltäydyn juhlakutsuista toisinaan siksi, että haluan katsella nukkuvia lapsiani tai istua hiljaa mieheni vieressä television ääressä.

Minulla on lievä s-vika ja luulen olevani tosi hauska, vaikka en selkeästikään aina ole. Pieruvitsit naurattavat minua aina vaan ja todella paljon. Olen huono lahjojen ostaja. Uskaltaudun laulamaan ääneen, vaikka lauluääneni on kamala. Hyväksyn nämä ominaisuudet nykyään osana aikuista minääni. 

Koska minusta ei tullut ammattitanssijaa, tanssin ammattimaisesti keittiössäni.

Voin valita zumban sijaan Johanna Kurkelan konsertin. Itken siellä hieman salaa  kriisejäni. Haluan liikuttaa myös aivojani.

Jos sauvakävely tuo minulle hyvän fiiliksen, niin sitten sauvakävelen, enkä ainakaan salaa toivo, että sauvakävelystä tulisi ultrahipster-liikuntamuoto, niin kuin kalastuksesta ja hiihdosta. Arvatkaa, onko meillä samanlaiset tuulipuvut mieheni kanssa?

Ja kuuntelen radiosta Samuli Edelmanin Peggya, ihan täysillä vielä! Jaan sen somessa kaikille muille kriiseileville, varhaisteini-ikään palaaville kolmikymppisille. Me omistimme tämän kasettina. 

Minun ei tarvitse olla jossain ”tyylissä mukana”. Minulla ei ole sitä pikkumyy-nutturaa, sitä isoa takkia eikä legginsejä. Eikä niitä silmälaseja! Eikä varsinkaan sitä flannellipaitaa, se minulla oli jo kuudennella! En ymmärrä sivusiiliä. Sanavarastooni ei kuulu sana ragee. 

En anna käyttää itseäni hyväksi. Enkä ole kenellekään velkaa mitään. Paitsi lapsilleni, kaiken. Ja pankille aivan liikaa.

Yritän sanoa mukaville ihmisille ilahduttavia asioita. Hyvä mieli on huonoa mieltä parempi juttu. Ei angsti ehkä olekaan niin antoisaa. Ei sieltä luovuutta ammenneta. 

Huonossa lykyssä elämääni on enää noin puolet jäljellä. Lopetin tupakoinnin. Kaipaan sitä kamalasti! Mutta tykkään elämästä enemmän. Kaipaan sitä silti aina kun juon kahvia tai kävelen yksin kaupungilla. 

Mikään ei tunnu samalta kuin ensirakkaus. Junassa sen ensirakkauden naama näyttää tutulta, mutta itse tunnun ihan vieraalta. Mikään ei tunnu samalta, eikä sitä tunnetta saa takaisin mitenkään, mutta tunteen kaipuu lohduttaa nykyään enemmän kuin sattuu. 

Katselen puolisoani pöydän toisella puolella. Hän näyttää aikuiselta mieheltä. Näytämme yhdessä aikuiselta pariskunnalta. Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi. Jaettu aamukahvi kantaa läpi arjen. Sinulle sokeria, minulle maitoa.

Kolmenkympinkriisini ei ole sydänkohtaus tai masennus; se on puhdistautumisriitti, jossa voi todeta olevansa minä, juuri se ihminen, joksi minun pitikin tulla. 

Enää vajaa kymmenen vuotta neljänkympin kriisiin.