Omista juurista on tavoitteiksi

Vanhenemisessa on niitä hetkiä, kun alkaa ajatella enemmän omia vanhempiaan, isovanhempia ja isoisovanhempia. Ymmärtää olevansa osa ketjua, ei sen merkityksellisempi tai mitättömämpi kuin kukaan muukaan tuossa ketjussa. Tuntee enemmän itseään ja niitä persoonallisuutensa piirteitä, joita kantaa mukanaan. Jotain omaa, jotain lainattua.

Olen samanlainen vastarannan kiiski kuin äitini isä oli. Olen puhelias kuten äitini. Olen sanavalmis ja omaan kyynisen huumorintajun niin kuin äitini äiti. Olen nopea päätöksentekijä ja temperamenttinen luonteeltani ja niin oli myös isäni isä. Olen pullantuoksuinen ruuanlaittaja niin kuin isäni äiti oli. Olen nopea liikkeissäni ja paikallaan olo on minulle vaikeaa, aivan kuten isälleni.

Toiset ihmiset jättävät meihin isompia jälkiä kuin toiset. Uskon, että itseään voi oppia tuntemaan, jopa kehittämään tuntemalla oman sukunsa.

Haluaisin olla rohkea ja peloton kuten äitini isän äiti. Olen kuullut, että hän tappio kyykäärmeitä pihalla paljain varpain, kasvatti neljä lasta, hoiti maatilan ja vei lapset ja karjan evakkoon kaksi kertaa. Hän oli hymyilevä, sosiaalinen ja suoraviivainen. Olen kuullut, että hän jaksoi silittää pojantytärtään pitkiä aikoja, kärsivällisesti. Sukuni tarinat kertovat, että hän uskoi siihen, että lapsia ja koiria ei tarvitse kasvattaa, ne kasvavat itsekin. Olen kuullut että hän oli lempeä ja tiukka, mutta hieman vallaton. Tiedän, että hän rakasti paljon.

Oman itsensä kanssa on toisinaan hyvä tehdä välitilinpäätös. Miten voisin kehittyä, niin että olisin onnellisempi? Mitä ominaisuuksia itsessäni haluan vahvistaa, mitä vaimentaa? Kieltäydyn uskomasta väitteeseen: Minä vain olen tällainen, en minä tästä muutu.

Kolmetoista vuotta sitten koin ensimmäistä kertaa ison elämänmullistuksen. Lukio loppui ja muutin pois vanhempieni kodista omaan asuntoon. Lopetin elämänpituisen harrastuksen ja leikkasin lyhyeksi pitkät hiukseni, tuon kiltin tytön symbolin. Hermostuin tulisesti kämppäkaverilleni ja hänen poikaystävälleen. Erosin rakastamastani poikaystävästä. Hankkiuduin tilanteisiin, joissa minua hyväksikäytettiin. Minun oli paha olla, enkä osannut tehdä välitilinpäätöstä. En kysynyt itseltäni, minkälainen olen nyt ja minkälaiseksi haluan tulla.

Sitten tutustuin hyvään ystävääni. Hänen avullaan mielessäni selkeytyi pikkuhiljaa, miten itseään voi kehittää tai jopa muuttaa. Ymmärsin, minkälaiseksi ihmiseksi halusin tulla. Yritin hyvittää aiempia tekojani; toiset ihmissuhteet sain korjattua, toiset menetin luultavasti loppuiäkseni, ja se painaa minua yhä.

Seuraava kohtaamani mullistus, lasten saanti, sujuikin jo helpommin, sillä osasin asettaa itselleni tavoitteita ja katsoa myös taaksepäin, juuriini ja ammentaa sieltä suunnan johon tähdätä.

Ymmärsin muuttumisen olevan mahdollista, jos uskoo sen olevan mahdollista. Muuttuminen ja itsensä kehittäminen on pitkäjänteinen prosessi. Sitä voi toteuttaa niin arjen pienissä kommelluksissa ja kosketuksissa kuin isoissa elämänarvoja ja suuntia koskevissa päätöksissä. 

Olen johdonmukaisesti opetellut olemaan itselleni ja muille reilu ja mukava. Nyt se sujuu jo ihan mainiosti. Luen tuon ominaisuuden jo osaksi luontevaa itseäni. Minä olen mukava ja reilu ihminen.

Itselle ja omalle luonteelle on hyvä asettaa tavoitteita ja ne voivat löytyä niistä lähimmistä ihmisistä, omasta suvusta. Haluan ajatella, että poimimalla sukuni vanhemmilta jäseniltä ominaisuuksia, joissa haluan itse kehittyä, se sujuu helpommin, koska olenhan osa heitä.

Isältäni haluaisin omia kiltteyden ja alttiuden auttaa toisia, äidiltäni jatkuvan kiinnostuksen uuden oppimiseen ja ymmärtämiseen. Sediltäni itsevarmuuden ja ajatuksen siitä, että kaikki on mahdollista, jos yrittää parhaansa. Tädiltäni haluaisin oppia hänen luontaisen kykynsä olla lasten kanssa, toiselta tädiltäni lempeyden, kolmannelta ruuanlaittotaidon. Enoltani varastaisin itselleni rohkeuden olla oma itsensä.

Itsensä kehittäminen voi olla vaikeaa. Jos siihen käyttää edes osan päivittäisistä ajatuksista, auttaa itseä voimaan paremmin; oppii tuntemaan itsensä suhteessa muihin. Meistä tulee ehkä huomaavaisempia  ja suvaitsevaisempia ihmisiä toisillemme. Se on paljon. Se riittää.