Äitiyden suorittaminen on rankkaa työtä

Nykyisin vanhemmat kyllä tietävät, millaista on hyvä vanhemmuus. Tietoa on tarjolla lehdissä, kirjoissa ja netissä. Vanhemmat, ja erityisesti äidit, myös pyrkivät toimimaan sen mukaisesti: olemaan lapsilähtöisiä, sensitiivisiä ja läsnä olevia. Ja kokevat suuria paineita tässä roolissa.

Kaikki paineet eivät synny ulkoapäin. Varsinkin koulutetut naiset ruoskivat itseään kohti täydellisen äitiyden ideaalia. Tällainen nainen suorittaa elämää samalla tavalla kuin tyttönä koulua: kiltisti ja säntillisesti puurtaen, pyrkien ja tyytyen vain kiitettäviin arvosanoihin.

Mutta eikö äidin pidäkin tehdä kaikkensa lapsensa eteen?

Totta kai, mutta äitiyden suorittaminen on rankkaa työtä ja ilmiön negatiivinen puoli on, että äitiys saattaa haudata alleen kaiken muun. Koko naisen.

– Kun sain ensimmäisen lapseni, niin mun pitkät luonnonkiharat hiukset, jotka oli usein ollut hyvin pörröiset ja railakkaan väriset, muuttui polkkatukaksi ja mä lähdin hakemaan omalla pukeutumisellani sellaista hillittyä läsnäoloa, muistelee viiden lapsen äiti Piia Korsijärvi ja myöntää, ettei tällaiseen äitiyteen solahtaminen ollut helppoa:

– Mulla oli hirveän vaikea olla siinä roolissa.

Millainen on hyvä äiti?

Eija Sevón pohti väitöstutkimuksessaan, millaista on tulla äidiksi nyky-yhteiskunnassa, jossa äiteihin ja äitiyteen kohdistetaan monia odotuksia ja vaatimuksia.

– Naisten ja miesten perherooleihin liitetyt sukupuolittuneet odotukset, merkitykset ja kulttuuriset kertomukset asettavat helposti äideiksi tulevat naiset mahdottomien haasteiden eteen ja estävät sukupuoliroolien murtamisen. Nämä asenteet ovat juurtuneet suomalaiseen vanhemmuuskulttuuriin lujasti, Sevón havaitsi.

Piia Korsijärven hillitympi polkkatukkakausi kesti parisen vuotta.

– Siinä kohtaa, kun mä heräsin siihen, että voin olla muutakin kuin odotustenmukainen äiti, meinasin lyödä asioita yli ja ehkä vähän provosoinkin omalla ulkonäölläni. Laitoin lävistyksen kieleen ja saatoin kulkea erikoisen värisessä huulipunassa. Halusin kovasti kapinoida sitä vastaan, millaisena äiti meidän yhteiskunnassa, mediassa, neuvolassa ja muutenkin, esitetään, Piia muistelee.

Myös Sevónin tutkimuksen tuoreet äidit kokivat tarvetta puhua äidiksi tulostaan ja arjestaan. Samalla kuitenkin äitiydestä ja perhe-elämästä puhumiseen ja kertomiseen liittyy voimakkaita kulttuurisia normeja ja ihanteita, joista eriävistä kokemuksista naisten oli vaikea puhua haastatteluissa. Äitiyteen kietoutuivat myös voimakkaat hallitsevat kertomukset, jotka määrittelevät hyvän äitiyden tietynlaiseksi ja vaikenevat äitiyteen liittyvistä kielteisistä tunteista ja naisen omista tarpeista. Nämä kertomukset asettavat uusille äideille moraalisen ihanteen, jota pyritään tavoittamaan, mutta joka samalla on saavuttamaton.

Onko vanhemmuus hukassa?

Ainakin otsikoiden mukaan media näyttäisi olevan kovasti huolissaan vanhemmuuden tilasta: ”Huostaanotot lisääntyneet ja vanhemmuus hukassa”. Mutta onko vanhemmuus hukassa?

Sevónin tutkimuksen mukaan vanhemmuus ei ole hukassa. Pikemminkin vanhemmat ovat tiedostavia ja lapsilähtöisiä ja pyrkivät toimimaan suositusten mukaan. Mutta rooliristiriidat aiheuttavat paineita. Näistä paineista puhuu myös viiden lapsen äiti Piia Korsijärvi:

– Minusta tuntuu, että hyvä aikuisuus ja sen roolijaot on hukassa.

– On hirveän tärkeää koko perheen kannalta, että niitä rooleja huomioidaan arjessa ja lapsillekin opetetaan erilaisia rooleja elämässä. Yhdelle sinä olet ystävä, toiselle koulukaveri, kolmannelle isosisko ja neljännelle pikkusisko. Ja äitien itsekin pitäisi muistaa, että kun ennen äitiyttä oltiin naisia, ystäviä, vaimoja, kumppaneita, työkavereita, ja niin edelleen, niin ne samat roolit jatkuvat edelleen äitinäkin, kasvatusalalla työskentelevä Piia muistuttaa.

– Minun mielestäni äidin pitää osata yhdistää naiseuden ja äitiyden roolit. Me kasvatetaan lapsista aikuisia ja meidän pitää äiteinä näyttää, mikä on tervettä aikuisuutta ja että siihen kuuluu muutakin kuin vanhemmuus.

Nykynaiset näyttäisivät heittäytyvän äitiyden projektiin suunnittelemalla ja hankkimalla tietoa enemmän kuin mitkään aiemmat sukupolvet. Mutta tässäkin näyttäisi pätevän vanha totuus: tieto lisää tuskaa. Kaikki tieto, lukeminen ja valmistautuminen näyttäisivät tuovan mukaan paljon huolta, paineita ja pelkoja. Ei kai kadoksissa ole sittenkin äitiyden ilo ja luonnollisuus?

Synnytys minun tavallani, kiitos!

Synnytysten ja naistentautien erikoislääkäri, Nanneli Pallasmaa, Naistenklinikka, TYKS, törmää työssään synnytyslääkärinä naisiin, jotka haluaisivat synnyttää keisarileikkauksella, vaikkei siihen olisi lääketieteellistä syytä.

– Kyllähän tässä työssä aina välillä tapaa naisia, jotka ajattelevat, että naisella pitäisi olla oikeus itse päättää synnytystapansa ja valita keisarinleikkaus, mikäli he niin haluavat, kertoo perinatologi ja synnytysten ja naisten tautien erikoislääkäri Nanneli Pallasmaa Turun yliopistollisen keskussairaalan Naistenklinikalta.

Tulevat äidit ovat innokkaita nettikeskustelijoita ja tätä synnytystapakeskustelua käydään myös internetin keskustelupalstoilla. Mutta miksi naiset haluavat keisarinleikkauksen?

– Kyllähän tässä näkyy myös nykyihmisten mieletön kontrolloinnin tarve. Alatiesynnytys on sen takia monille mahdoton ajatus, että sinä et voi tarkkaan suunnitella sitä ajankohtaa, milloin se alkaa ja milloin se loppuu, ja mitä siinä välillä tapahtuu. Sitten ajatellaan, että keisarinleikkaus on jollain tavalla kontrolloidumpi tapa, kun se tehdään tiettynä sovittuna päivänä, tiettyyn kellon aikaan ja vatsa avataan ja suljetaan ”kuin vetoketjulla”, Pallasmaa sanoo.

– Tällaisten ajatusten takana on jonkinasteista vieraantumista luonnosta ja semmoinen nykyihmisen usko tekniikan ylivertaisuuteen ja siihen, että ihminen olisi keksinyt paremman ja turvallisemman tavan synnyttää kuin luonto on satojen tuhansien vuosien aikana kehittänyt.

Päätös sektiosta kuuluu synnytyslääkärille, ei potilaalle

Suomessa syntyy keisarinleikkauksella noin 17 prosenttia lapsista, kun Yhdysvalloissa sektiolla syntyy kolmannes ja Italiassa lähes puolet. Vastustetaanko Suomessa leikkauksia?

Pallasmaan mielestä leikkauksia ei Suomessa vastusteta, jos niille on lääketieteellinen peruste.

– Suomalaisen käytännön puolesta puhuu myös, että meillä äitikuolemat ja vastasyntyneiden kuolemat ovat vähäisyydessään maailman huipputasoa.

– Yhdysvalloissa ja Italiassa on aika paljon yksityissairaaloita ja voi tietysti ajatella, että yksityislääkärille, joka on sitoutunut hoitamaan tietyn synnyttäjän synnytyksen, on paljon helpompaa hoitaa synnytys virka-aikana puolessa tunnissa leikkauksella kuin joutua esimerkiksi viikonloppuna yöllä valvomaan tuntikausia alatiesynnytystä, jonka kulusta ei kuitenkaan voi etukäteen tietää, miten se menee. Yhdysvalloissa tärkeä tekijä on myös oikeustoimien pelko, joka on ihan todellinen hankaloittava tekijä synnytyslääkäreille ja saa heidät suorastaan suosittelemaan leikkausta. Jossain määrin taustalla on varmaan myös taloudellisia syitä, Pallasmaa selittää.

Turun yliopistollisessa keskussairaalassa työskentelevä Nanneli Pallasmaa tekee väitöskirjaa synnytystapojen vaikutuksesta äidin synnytyskomplikaatioihin. Hän muistuttaa, että keisarinleikkaus on suuri leikkaus, jota varjostavat raskauden lisäämät tulehdus-, verenvuoto- ja veritulppariskit.

– Keisarinleikkaukseen liittyy noin neljä kertaa enemmän vakavia komplikaatioita ja äitikuolleisuutta kuin alatiesynnytykseen. Toisaalta varsinkin tämmöisessä suunnitellussa keisarinleikkauksessa, missä ilman supistuksia vauva vain ikään kuin nostetaan maailmaan, vauvoilla on ns. käynnistysvaikeuksia siinä määrin, että keskolahoitoa tarvitaan neljä kertaa enemmän kuin alakautta syntyneillä, Pallasmaa muistuttaa.

– Kun näin isoista riskeistä puhutaan, päätös sektiosta kuuluu synnytyslääkärille, eikä maallikolle.

Vähätelläänkö meillä äidin pelkoa?

Mutta miksi äitiä ei kuunnella? Vähätelläänkö meillä äidin pelkoa?

– Ei pitäisi vähätellä. Synnytyspelkoa käsitellään hyvällä menestyksellä pelkopoliklinikoilla, mutta aina se ei onnistu. Tällä hetkellä noin joka viides suunnitelluista sektioista tehdään synnytyspelon vuoksi. Pitää kuitenkin muistaa, että se, että naiset saisivat vapaasti päättää synnytystavastaan, ei ole naisen arvostusta vaan välinpitämättömyyttä, Pallasmaa painottaa.

Internetin keskustelupalstoilla yksi tulevien äitien huolista on, pilaako alatiesynnytys paikat. Tutkimusten mukaan ei pilaa.

– Väestöliiton haastattelututkimuksessa pariskunnan molemmilta osapuolilta kysyttäessä yli 85 prosenttia pariskunnista oli sieltä mieltä, että tilanne on vähintään yhtä hyvä tai parempi kuin ennen synnytystä, Pallasmaa hymyilee.

Mutta saako nainen olla huolissaan fyysisestä viehättävyydestään – vielä äitinäkin?

– Kun nainen saa lapsen, kehoon tulee väistämättä erilaisia muutoksia: rinnat eivät ole enää yhtä kiinteät kuin ennen, vatsanahka on vähän löysä ja ehkä pientä suonikohjua löytyy. Mutta silloin jos sinä olet äiti, niin siitä asiasta ei saa puhua, koska silloin sinä olet itsekäs etkä hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet, Piia Korsijärvi täräyttää.

Omanlainen äiti

Äitien harteille kasataan paljon odotuksia ja paineita. Rooleista poikkeaminen voi aiheuttaa kovaa kritiikkiä muilta ihmisiltä.

– Kun mä viiden lapsen äitinä puhun niistä muutoksista, joita mun kropassani on tapahtunut, ja esimerkiksi suonikohjuista, jotka haluaisin poistattaa, niin saan kuulla, että mun pitäisi olla tyytyväinen itseeni ja hyväksyä nämä muutokset. Jotenkin se, että sanon näitä asioita ääneen, tekee minusta pinnallisen – ja huonon äidin, Piia sanoo.

Monesti sanotaan, että naisen pitäisi kantaa raskauksien ja synnytysten mukanaan tuomat muutokset kunniamerkkeinä. Piia on asiasta toista mieltä – ja on vahvasti sitä mieltä, että hänellä on myös oikeus olla.

– Se, että haluaisin silikonirinnat ja haaveilen, että tuo viisi numeroa liian iso vatsanahka joskus napsaistaisiin pois, ei tarkoita sitä, että mä unohtaisin äitiyteni siinä kohtaan. Kyse ei myöskään ole siitä, että mä säästäisin sen lasten ruokarahoista tai että mun pitäisi heti pitäisi heti synnytyksen jälkeen olla siinä kunnossa. Mutta minulla on oikeus sanoa se ääneen ja toivoa tämmöisiä asioita ilman, että saan kokemuksen siitä, että olen tyhmä tai huono äiti. Ja tällaisen oikeutuksen haluaisin antaa kaikille äiteille, Piia jyrähtää.

Äiti ja nainen – samassa paketissa!

Äitiyteen sisältyy ristiriitaisia tunteita. Lapsi merkityksellistää naisen elämää, tuottaa syvää iloa ja nautintoa ja antaa pätevyyden kokemuksia, joilla on tärkeä merkitys naisen identiteetille. Samalla lapsen kanssa elämiseen yleensä sisältyy epävarmuuden, syyllisyyden, huolen, väsymyksen ja uupumuksen tuntemuksia.

– Minut on pysäyttänyt se työmäärä, jonka minä kotona teen – äitinä. Kaikki ne pyykki- ja tiskikoneelliset, siivoamiset ja ruoanlaitto. Meidän lapset on allergikkoja ja astmaatikkoja ja sen takia meidän pitää pitää koti hyvin siistinä ja meillä on myös paljon ekstraa ruoanlaittoa. Mistä mä saan voimaa jaksaa? Saan voiman siitä, että mun 24/7-elämässäni on myös naisen paikka, Piia selittää.

– Monesti siinä kun on viikonkin valvonut sairastavien lasten kanssa ja tuntuu, että elämässä ei todellakaan ole muuta kuin se äitiys, niin kun tuossa sitä lattiaa luuttuaa, niin on ihana huomata, kun niissä rakennekynsissä heijastaa joku paljetti ja huomaa, että mä olen sittenkin nainen, Piia nauraa.

Äitiys ei olekaan itsestään selvää ja kaikille naisille samanlaista, vaan äidiksi tulo on yksilöllinen oppimisprosessi – omanlaisensa jokaiselle naiselle.

– Jotenkin se, että olen itselleni antanut luvan olla moninainen ja ihanainen, ihan luvallisesti kameleontti, niin se on antanut mulle myös voimaa nousta aamulla äitinä.

Lisätietoja:

Eija Sevónin kasvatustieteen väitöskirja ”Maternal responsibility and changing relationality at the beginning of motherhood” (Äidin vastuu ja muuttuvat perhesuhteet äitiyden alussa). Jyväskylän yliopisto 2009.

Lähde: Akuutti 15.3.2011