Ajatuksia tukikohdasta

Ulko-ovelta kuuluu vain ”heippa, me mennään Tiinan ja Eliaksen kanssa niitten pihalle” ja olemme puolisoni kanssa kahden. Kotimme on muuttunut tukikohdaksi, päivystys on päällä. 

He eivät ole vielä murrosiässä, toinen ei edes kouluiässä. Kotona ollessaan heillä omat touhut ja kaverit kylässä, meitä ei kaivata kun leikki on päällä. He ovat harrastuksissa ja viilettävät naapuruston lasten kanssa pihalla. Lapsemme ovat ulkona maailmassa opettelemassa itsenäistymistä; vaikka lähellä, niin eivät kuitenkaan vierellä. 

On iltoja, jolloin kukaan ei halua syliin. Kukaan ei roiku jalassa. Kukaan ei kaada maitomukia lattialle, levitä palikoita olohuoneeseen eikä vaadi jatkuvaa huomiota. 

Olemme kaksin. Kotiin lapset tulevat syömään, hakemaan narua majaa varten, pissalle tai pyytämään lupaa lähteä pyöräilemään jalkapallokentälle. Kotiin tullaan myös pahan mielen kanssa; kaverin kanssa on tullut riita. 

Emme voi luonnollisesti edelleenkään lähteä kahdestaan edes lyhyelle kävelylle. Meitä tarvitaan täällä, mutta vain hetkittäin. 

Onko tämä nyt sitä omaa aikaa? Sitä mistä haaveilin silloin, kun istuin lastenhuoneen lattialla legojen keskellä. Mitä ihmettä tällä ajalla pitäisi tehdä? 

Aikaa kahdenkeskisille keskusteluille puolison kanssa on yhtäkkiä enemmän. Huomaan, että kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän on edelleen se sama, yhtä rakas. Ehdimme taas keskustella muustakin kuin ruokakauppalistoista tai tarhaan jääneistä ulkohousuista. 

Olemme kotoilleet melkoisesti. Puutarha on hyvässä hoidossa. On remontoitu pientä ja isoa, sisällä ja ulkona. Olemme istuneet tuntikaupalla sohvalla katsoen huonoja elokuvia ja lempparisarjoja. Laitan toisinaan automaattisesti Pikku Kakkosen päälle ennen kuin huomaan, että tuijotamme sitä kahden. 

Vahtivuoroja voi myös vaihdella; toinen on harrastamassa liikuntaa, toinen kotona.

Haikailemme vanhojen ystäviemme perään. Joskus jompikumpi on osannut lähteä leffaan tai kahville omien kavereidensa kanssa. 

Koti ei jostain syystä muutu siistimmäksi. Kertooko se siitä, että pyykkien levittäminen oli todella hengähdystauko taaperoikäisen äitiydestä? 

Uusi vaihe tuo mukanaan uusia haasteita. Joskus etsitään hävinnyttä lasta, toisinaan kadonnutta kännykkää. Kinaamme lasten kanssa kotiintuloajoista ja sadevaatteiden tarpeellisuudesta. 

Lapsille muutos on ollut vielä isompi kuin meille vanhemmille. Heidän täytyy päivittäin opetella isoja asioita: Itsevarmuutta ja itsenäisyyttä, kun kaverisuhteet hoidetaan pihalla ilman vanhemman valvovaa silmää. Täytyy oppia sääntöjen ymmärtämistä, varovaisuutta liikenteessä ja vastuuta kaverista. 

Kotiin saapuu iltapalalle uupuneita ja likaisia lapsia; hymy on huulilla, posket punaisia. 

- Onhan meillä munakasta? Ja teetä? Syödäänhän me tänään kaikki yhdessä iltapalaa? varmistaa tokaluokkalainen. 

- Hali mua, äiti. Mulla on ollut ikävä sua, sanoo viisivuotias kun tyhjennämme illalla eteisessä hiekkaa hänen kengistään. 

Ja minä halaan. Haistelen lapsen hien ja hiekan tuoksuista päälakea ja ajattelen, että vielä hetken. Vielä hetken, silmänräpäyksen minulla on lapsi joka tulee syliin. Lapsi, jolle pari tuntia erossa minusta aiheuttaa ison ikävän. Kymmenen vuotta, räpäys ja hän haluaa syliin vain harvoin.