Lastenpsykiatri Janna Rantala: Maksamme velkaa

29.11.2013Janna Rantala
Lastenpsykiatri Janna Rantala: Maksamme velkaa. Kuva: Frank Chopin, stock.xchng

Omasta halustaan lapseton ystäväni kuuntelee välillä päätään puistaen elämääni. ”Nukuit puoli vuotta kahden tunnin pätkissä, koska vauvasi heräili? Kirjoitat artikkeleitasi tanssisalin pukuhuoneessa kykkien, koska lapsesi harrastaa? Anteeksi, mutta: miksi uhraudut näin?”

Ystäväni ihmettelyt olisi helppo kuitata lapsiperheen arkea ymmärtämättömän ihmisen itsekeskeisenä höpinänä, mutta joskus juuri ulkopuolinen tekee oleellisimmat kysymykset. Miksi tosiaan - hänen  sanoillaan sanoen - uhraudun? Ja ennen kaikkea: miksi se ei tunnu minusta uhrautumiselta, vaan omilta, järkeviltä, rakkauden sanelemilta valinnoilta?  

Toisaalta itse kuuntelen välillä päätäni puistaen ystäväni elämää. Miten hän käyttää kaikki lomansa hoitamalla vanhempiensa käskystä perintömökkiä. Kuskaa ajokortillista äitiään vartin varoajalla, koska hän ei mielellään itse aja. Ystäväni ei tietenkään koe olevansa vanhempiensa käskyvallan alla - nämähän ovat rakkauden tekoja.

Ehkä meitä molempia velvoittaa suvun sisäinen tilinpito. Käsite on unkarilaisen perheterapeutti Boszormenyi-Nagyn. Teorian mukaan kukin sukupolvi maksaa muita suvun jäseniä hoivaamalla sitä velkaa, joka heille on jäänyt aiemmilta sukupolvilta saamastaan avusta. Velka voi olla rahaa, mahdollisuuksia, läsnäoloa, hoitamista, luokkanousuja, lähellä asumista, toiveammattiin opiskelemista…

Nykyhetken vanhemmat hoitavat lapsiaan ikään kuin velaksi. Aikuiseksi kasvettuaan lapset maksavat velkansa takaisin hoitamalla vanhempiaan, kun nämä ovat vanhuksia. Tilit pysyvät sukupolvien välillä tasan. Nykyhetken aikuiset sekä kuittaavat velkaansa pois, että säästävät vanhuuden turvaksi hoivavaroja omilta lapsiltaan perittäväksi.

Minä ja ystäväni olemme onnekkaita: velkamme on sopivan kokoinen, emmekä koe uhrautuvamme sitä maksaessamme.

Mutta mitä jos ei olekaan saanut vanhemmiltaan hoivaa? Jos aiempi sukupolvi on kokenut tunnekonkurssin, totaalisen hoivalaman: kaikki on mennyt päivästä toiseen selviämiseen. Ehkä silloin ei ole kiire tutustuttamaan omia lapsia isovanhempiinsa tai auttamaan vanhenevaa vanhempaansa. Ei ehkä ole niin tarkkaa miten lastaan hoitaa, ”enhän minäkään ole saanut aikanani”. 

Tai: jos on saanut niin paljon omilta vanhemmiltaan, että velkaa on mahdoton maksaa takaisin? Jos vanhempi on uhrannut koko elämänsä antaakseen lapselleen mahdollisuuksia sellaiseen, jota tämä ei todellakaan ole halunnut. Aikuisena oman elämän rakentaminen jää vajaaksi, kun velkaa maksetaan vanhempien määräämää elämää eläen. Kiitollisuuden velka on korkeakorkoista!

Mikä on se kärsimys, joka syntyy, kun haluaisi maksaa sopivan kokoisen velkansa, muttei ole vastaanottajaa? Jos omat vanhemmat ovat menehtyneet äkisti, hyväkuntoisina, liian nuorina. Tai ei saakaan omaa lasta, jota kovasti toivoo. Myös rauennut velka voi olla suuri taakka.

Ruuhkavuosiaan elävien velkataakka on raskas. Turha puistella päätään ystävilleen: me takaamme toistemme velat virkistävillä, ymmärtävillä, rakastavilla ystävyyssuhteillamme.

kommentit

Minä uskon myös tähän velkaan. Mutta nykyään taitaa olla muotia olla sitä mieltä että mitään velkaa ei ole. Lapset - aikuiset sellaiset - pitävät trendikkäänä arvostella vanhempiaan pienimmistäkin virheistä ottamatta joskus lainkaan huomioon että vanhempien olosuhteet ovat olleet tyystin toisenlaiset. Minusta tämä on jonkinlaista elinikäistä pennuksi jäämistä. Heittäydytään itsesääliin ja hoetaan että jos vanhempi olisi tehnyt tuon toisin minulla olisi asiat paremmin. Valitettavast psykologit joskus pahentavat tätä. En nyt siis tarkoita sellaisia tilanteita joissa vanhemmat ovat todella tehneet vakavia laiminlyöntejä kuten pahoinpitelyt, heitteillejätöt, päihderiippuvuudet ym.

Olen tuttavapiirissä nähnyt näitä suoraan sanottuna pilalle hemmoteltuja aikuisia jotka syyttävät vanhempiaan kaikesta vaikka heillä on ollut ihan hyvät vanhemmat. Heillä ei mielestään ole mitään velvollisuuksia vanhempia kohtaan. Syyksi vanhan ja hauraan vanhuksen jättämiselle oman onnensa nojaan riittää että tämä on heidän kanssaan jostain asiasta vähän eri mieltä. Ei toisin sanoen osata antaa toiselle ihmiselle mielipiteen vapautta. Usein nuo ihmiset eivät lainkaan huomaa että he ovat jo aikuisia ja että sen kiusaavan asian muuttaminen on heidän omissa käsissään ja vallassaan. Vanhempi on ikäänkuin vieläkin heille käsittämättömän iso hahmo joka määrää kaikesta. Vaikka todellisuudessa hän on vain yksinäinen hauras vanhus.

Velvollisuudentunto voi kuullostaa rumalta sanalta ja tietysti ennemmin rakkaus kuin velvollisuudentunto. Mutta parempi velvollisuudentuntokin kuin ei mitään.

Se vaihe jossa pitäisi kasvaa aikuiseksi ja nähdä oma vanhempi toisena tasaveroisena aikuisena vikoineen ja puutteineen, mutta myös hyvine puolineen, jää monelta nykyisin elämättä. Se johtuu osittain tästä väärin ymmärretystä lasten ehdoilla elämisestä. Vanhempi on ollut niin kiltti, niin väistyvä, niin kehittynyt ihminen, ettei lapsi ole koskaan joutunut ottamaan häntä huomioon ihmisenä.

>velvollisuudentuntoinen tytär – La, 2013-11-30 18:54

Kiltti ei ole mielestäni aina kehittynyt ihminen. Jos vanhempi on liian kiltti, hän ei aseta lapselleen terveitä rajoja, joka voi myös pahimmillaan olla tietynlaista henkistä heitteillejättöä. Tällaiset asiat ovat tietysti vaikeita itsessään tiedostaa ja muuttaa, usein tarvitaan jonkinlaista apua.

Suomi maksaa varmaankin edelleen myös sotavuosien henkistä velkaa, tietyt ongelmat siirtyvät eri muodoissa sukupolvelta toiselle, jos niitä ei tietoisesti joku sukupolvi työstä.

>Lydia – La, 2013-11-30 23:21

Eivät asiat ole sukupolvien välillä noin yksioikoisesti: on vanhempia, joiden kasvatusasenne on ollut manipuloiva ja indoktrinoiva, ja yhä aikuisiakin lapsia painostetaan tekemään vanhempien mieleisiä valintoja ja ainakin annetaan tuomitsevan mielipiteen kuulua, jos valinnat ovatkin jotakin muuta. Se voi olla myös vanhempi, joka ei kykene näkemään lastaan tasavertaisena aikuisena. Silloin voi olla kortilla lapsen halu maksaa jotain "velkaa" elämästä, joka hänelle on pyytämättä annettu.

Ylipäätään toivon, että kaikki lapset syntyisivät todella rakkauden hedelminä, pyyteettömän elämän antamisen ja hoivan takia eivätkä siksi, että lapselle langetetaan syntymässä jokin velkataakka. Pyyteettömästi rakastettu ihminen kuitenkin todennäköisesti antaa pyyteetöntä apua itsekin, eikä se silloin ole velanmaksua.

En ole uskossa, mutta kyllä Raamattu aika osuvasti toteaa rakkaudesta sen, että rakkaus on kärsivällinen, lempeä jne. ja ennen kaikkea: ei etsi omaa etuaan. Kunpa kaikki perheenjäsenet voisivat rakastaa ja auttaa toisiaan ehdoitta eivätkä vastapalvelusten toivossa. Ei se taida olla aivan realismia, mutta ainakin näitä asioita kannattaa tutkiskella sydämessään.

>Elli – Su, 2013-12-01 03:33

lisää kommentti

Lisää kommentti

aiheet

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä