Lastenpsykiatri Janna Rantala: Nyt ollaan suremassa!

Kaksivuotiaani pahoitti mielensä oikein kunnolla. Mielensä pahoittamisen hän ilmaisi dramaattisesti itkien, lattialla kiemurrellen ja kaikista korjausyrityksistä kieltäytyen. Itkusta kuuli, ettei kyseessä ollut kiukuttelu vaan suru.

Yritin selvittää tilannetta, perustella miksei hänen tahtonsa nyt voinut toteutua. Yritin tarjota lohdutusta. Turhaan. Itku muuttui jo hieman pinnistellyksi ja jopa unohtui hetkeksi kun lattialta löytyi mielenkiintoinen ruuan murunen. Äidin myötätuntoisen ilmeen nähdessään hän taas muisti: nythän tässä oltiinkin suremassa. Yääääh!

Minua alkoi jo ärsyttää. Kauhea numero pikku jutusta! Ihan teeskenneltyä itkua. Haluaisin kyllä lohduttaa, mutta en tuollaista filmaajaa. Kahdella sanalla sanoen: tunsin oloni avuttomaksi ja turhaksi.

Silti haluaisin sallia lapselleni tunteiden ilmaisemista ja kaikkien tunteiden hyväksymistä. Ja suremista varsinkin! Ilman suremista on vaikea luopua. Asioihin jää kiinni. Tulee katkera, epäoikeudenmukainen, elämän kohtuuttomasti murjoma olo. Uuden aloittaminen on vaikeaa, kun mielen täyttää aiempi.

Mutta kun joskus lasteni syvästi ilmaistun surun syyt voivat olla niin pienen tuntuisia. Meillä on surtu näyttävästi, kun sai syödä vain yhden jäätelön. Ja kun syntymäpäivät on vasta kahden viikon päästä. Ja tällä kertaa sitä, kun meillä ei ole vihreätä koiraa.

Oman lapseni tunteiden ilmaisutapa on joskus minusta ärsyttävä, pelästyttävä tai huolestuttava. Julkisilla paikoilla nolostun lasten isosta itkusta. Kotona pelästyn, kun en saakaan lasta rauhoitettua. Surun voimakkuuskin joskus huolestuttaa: aika harvoin on itse tullut maattua lattialla suremassa.

Vaikka onhan niitäkin kertoja. Silloin kun elämä ei ole mennyt yhtään niin kuin olen halunnut. Kun joku on lähtenyt, vaikka olisin halunnut hänen jäävän. Kun en ole päässyt mukaan johonkin minulle tosi tärkeään.

Tästä varmaan syntyy avuttomuuteni lapsen surun edessä. Että hänkin tulee kokemaan elämässään kestämättömältä tuntuvia suruja, enkä voi häntä niiltä säästää. Joskus voin ehkä lohduttaa ja surra mukana. Tai ainakin olla väheksymättä hänen suruaan. Ja uskoa, että hän selviää.

Menin makoilemaan kaksivuotiaan viereen lattialle. Surraan nyt kunnolla sitten tämä asia. Lopetin lohduttelun. Annoin ärtymykseni lientyä. Mietiskelin omia tunteitani, suunnittelin tätä tekstiä, koetin olla välittämättä aika roskaisesta keittiön lattiasta.

Muutaman minuutin päästä kaksivuotiaani nousi lattialta ja ilmoitti siirtyvänsä nyt sänkyynsä makaamaan. "Äiti, et tule sitten häiritsemään mua kun mä suren!", hän määräsi. Peiton alta kuului dramaattista itkua vielä viitisen minuuttia. Sitten lapsi palasi luokseni hymyillen: "Äiti nyt mulla helpotti niin, että sä saat jo lohduttaa!"

Kyllä kannatti. Säästyin vihreän koiran hankkimiselta.