Lastenpsykiatri Janna Rantala: Miksi se ei tottele minua?

Me vanhemmat tarkoitamme perheen säännöillä useimmiten käytöstapoja, rajanvetoja, palkitsemisperusteita, aikataulujen tarkkuutta tai joustavuutta, lasten ja vanhempien kesken jaettua määräysvaltaa. Meillä ei huudeta lapsille. Kiroilusta seuraa jäähy. Lapset osallistuvat kotitöihin jos mielivät saada viikkorahaa. En jaksa niuhottaa oman huoneen siivouksesta.

Näistä on ehkä keskusteltu kumppanin kanssa. On saatettu miettiä, mitä hyvää näillä säännöillä lapsille halutaan tarjota, millaisia arvoja sääntöjen takana on. Toisia täytyy kunnioittaa vihaisenakin. Kiroilu on epäkohteliasta. Työllä leipä ansaitaan. Välillä saa löysäilläkin.

Jotkut vanhemmat ovat muistaneet mainita lapsillekin, miten meidän perheessä aikuiset haluavat asioiden menevän. Useimmat aikuiset eivät ole. 

Tämä on sikäli hämmentävää, että muutoin nykyelämässämme pidetään tärkeänä tiiminä toimimista, tavoitteisiin sitoutumista, yhteistä sopimista, kehityskeskusteluja ja palautetta esimiehille. Perheen ei tarvitse toimia kuin pienyrityksen, mutta usein helpottaa, kun kaikki toimintaan osallistuvat tietävät mitä ovat tekemässä ja miksi. Tai vielä parempaa: saavat itse osallistua tavoitteiden laatimiseen.

Onneksi lapset hoksaavat paljon itsekin. Meillä ihmisillä on hämmentävä kyky seurata aivan vauvasta asti tunteiden ilmaisuja ja vuorovaikutuskuvioita. Lapset oppivat pian mistä äiti hermostuu, miten isän saa hyvälle tuulelle, mikä on mummolle tärkeää. Harmi vain, että lapset eivät osaa liittää perheeseen muotoutunutta säännöstöä vanhemman koko elämänhistoriaan, arvomaailmaan, sen hetkiseen stressitasoon tai muihin selittäviin tekijöihin. Lapset liittävät syyn vain ja ainoastaan itseensä.

Huutaminen on varmaankin vaarallista, sitä en saa tehdä. Olen epäkohtelias ihminen. Olen laiska, kun en halua tehdä kotitöitä. Minun ei tarvitse, jos en halua. 

Siksipä säännöistä ja kasvatusperiaatteista kannattaisi puhua lapsille suorempaan. Miksi juuri minä en halua huutaa lapsilleni? Mihin kaikkeen se minun mielessäsi liittyy? Millaisia kokemuksia minulla on lapsena huutavista tai huutamattomista vanhemmista? Miksi kiroilu on sivistymätöntä, eikä vaikkapa vapauttavaa, värikästä, vitsikästä? Miten niin leipä täytyy ansaita työllä, eikä saada vaikka lahjana tai jäädä saamatta? Miksi en niuhota, mitä pahaa siitä muka seuraisi?

Yllytänkin teitä pitämään kotona pienen kehityskeskustelun koko perheen voimin. Istahdatte kotinne viihtyisimpään paikkaan, kiireettömänä päivänä, hyvissä fiiliksissä. Herkkutarjoilu edistää asiaa. Sitten kerrotte haluavanne kuulla lasten mielipiteitä teidän perheenne säännöistä. Jos lapset kavahtavat, kerrotte ystävällisesti, ettei ketään kuulustella eikä rangaista sanomisistaan. Jos lapset vakuuttavat kaiken olevan hyvin, älkää luovuttako; ottakaa selvää miten hyvin.

Aloittakaa rauhallisesti. Jatkakaa rauhallisesti. Lopettakaa rauhallisesti.

Ottakaa opiksenne, kun asiantuntijat arvioivat rakentavassa hengessä luomianne sääntöjä. Älkää inttäkö omia perustelujanne. Osa säännöistänne on todennäköisesti epäreiluja, kohtuuttomia, käsittämättömiä, mielivaltaisia, epämääräisiä, mielialojen mukaan vaihtelevia, naapurilta harkitsemattomasti kopioituja, lapsen kasvun myötä tarpeettomaksi käyneitä, ihan höpsöjä, mahdottomia perustella tai vuodelta 1836. Totta kai ovat; ne ovat vain ihmisten laatimia. Onneksi lainsäädäntöä voi ajanmukaistaa.

Mutta ennen kaikkea, arvioikaa: Oletteko muistaneet totella tarpeeksi lapsianne?