Pärjääjät kilpailuyhteiskunnassa

Ärsyynnyn heti, kun kuulen hokeman kilpailuyhteiskunnassa pärjäämisestä.

Pärjätäkseen täytyy osata kolmevuotiaana vähintään kahden vieraan kielen alkeet, nuotituksen periaate ja kuperkeikka. Pärjätäksemme tulevaisuudessa meidän täytyy nyt rientää harrastuksesta ja virikkeestä toiseen, jotta lapsen aivot kehittyvät monipuolisesti. Sormi pois nenästä ja pärjäämään siitä!

En koe lainkaan eläväni kilpailuyhteiskunnassa. Pikemminkin Kikatus-leikki-ärtymys ja nyt nukkumaan -yhteiskunnassa. Tai Kiva kuulla että sinulla on noin hyvin asiat -yhteiskunnassa. Tai Me nyt ollaan valittu tälleen erilailla kuin naapuri, kun se sopii meille tässä tilanteessa -yhteiskunnassa.

Voi ärsytyksen syy olla sekin, että pärjääminen on tärkeä sana omassa sukuhistoriassani. Sillä vain ei ole tarkoitettu kansainvälistä kilpailukykyä.

Isäni ja äitini lapsuuden perheissä on puhuttu paljonkin pärjäämisestä. On täytynyt pärjätä olosuhteissa, jotka ovat sekä yhteiskunnallisesti vaikeat (sota, puute, syrjintä) että henkilökohtaisesti lähes musertavat (onnettomuudet, sairastumiset, menetykset). Isovanhemmilleni pärjääminen on tarkoittanut sitä, että noustaan aamulla sängystä ja mietitään miten saan tänään lapseni lämpimiksi ja jollain tapaa ruokituksi.

Ja kaikki tämä katkeroitumatta, kilpailematta ja kadehtimatta! Ehdin jutella isoäitieni kanssa heidän elämästään ollessani jo itse aikuinen. Kumpikaan ei liittänyt - minun silmissäni hetkittäin traagiselta vaikuttaneeseen - elämäänsä katkeruutta. ”Aina tuli ilta ja sitten seuraava aamu”, nauroi Mummo. ”Likat aina pärjää”, sanoi Muari ja opetteli eläkeläisenä purjehtimaan.

Minun on vaikea edes kuvitella todeksi elämää, jota isoäitini elivät nuorina perheenäiteinä. Esimerkiksi: minun ei tarvitse paeta kodistani. Minulla on harvoin nälkä, jota en pystyisi sammuttamaan. Lasten kanssa ulkoillessa minun ei tarvitse kuulostella lentokoneiden ääniä. Kaupassa on tavaraa. Mieheni, isäni, veljeni ja poikani eivät ole jatkuvassa hengenvaarassa. Uskallan puhua mielipiteitäni ääneen. Minulla on harrastus.

Sukupolvien takaa isoäitieni iloinen optimismi, elämänoikkuihin sopeutuminen ja puutteenkin keskellä rakastavan yhteyden säilyttäminen perheeseensä koskettavat minua. Kun olen epävarma, en vertaa itseäni naapuriin tai teroita kilpailukykyäni. Sen sijaan mietin isoäitejäni. Miten heidän kohtalonsa muokkaavat minun elämääni? Miten he ovat selvinneet vastaavista tilanteista? Miten he neuvoisivat minua tässä kohtaa?

Isovanhempien vaikeat ajat eivät estä minua valittamasta oman elämäni naurettavan pienistä epäkohdista. Eikä tarvitsekaan. Elämäni on suhteessa tähän aikaan; en varmaan itsekään valittaisi näistä asioista sodan aikana tai leskeksi jäätyäni.

Mutta minäkin puhun omille lapsilleni pärjäämisestä.

Kun kävelen pienteni kanssa päiväkodista kotiin liukkailla, pimeillä, muhkuraisilla teillä, kahta kädestä pitäen, kolmatta sanallisesti ohjaten, nälkäisenä ja palellen. Supattelen heille pientä kannustusta. Ei ole enää pitkä matka. Sinä jaksat hienosti. Nyt on vähän tiukempi kohta, mennään tästä yhdessä. Kohta helpottaa. Kyllä me pärjätään.