Vuonna 1952 Erik Bergman (s. 1911) löysi itsensä sävellysteknisesti umpikujasta. Bergmanin matkustaessa Italiaan Zürichin radion musiikkipäällikkö Herman Leeb kehotti häntä poikkeamaan Asconaan ja tutustumaan maestro Vogeliin, kaksitoistasäveljärjestelmän (dodekafonian) taitavaan opettajaan. Alkuperältään saksalais-venäläinen Wladimir Vogel (1896-1984), puhekuoroteoksistaan tunnettu säveltäjä, oli emigroitunut Sveitsiin.

Bergmanin ensimmäinen opintomatka Asconaan osui vuoteen 1954, jolloin valmistunutta Kolmea fantasiaa klarinetille ja pianolle on tapana pitää Bergmanin dodekafonisen kauden avauksena. Mutta kunnia kuuluu pari vuotta vanhemmalle pianoteokselle Espressivo, vaikka tämä säveltäjän mukaan olikin vasta “dodekafonian yritys, omin päin tehty“.

Seuraavina vuosina Bergman kypsytteli tekniikkaansa ja kävi tutustumassa aikakauden mittapuihin mm. kansainvälisillä nykymusiikkifestivaaleilla.
Bergmannin tuotannossa uusi ja rohkea aluevaltaus oli dodekafonisen tekniikan käyttäminen kuoromusiikissa, jota Bergman loi erityisesti johtamiaan mieskuoroja ajatellen.

Myös Bergmania nuorempi Einojuhani Rautavaara (s. 1928) joutui vastaavanlaiseen sävellystekniseen kriisiin toisen sinfonian valmistumisen jälkeen. Bergmanin neuvosta Rautavaara päätti vuonna 1957 lähteä Asconaan Vogelin oppiin.
Rautavaara kirjoittaa muistelmissaan:
“Yritin analysoida Erikin vastailmestynyttä urkusävellystä Exultate. Se oli täysdodekafoninen, ja uusi tekniikka [...] näytti olevan tulevaisuuden sanomaa, varsinainen viisasten kivi juuri niiden vaikeuksien voittamiseksi, joihin kahden sinfoniani parissa olin niin ahdistavasti joutunut. Erik suositteli matkaa Asconaan; Wladimir Vogelilla olisi minulle paljon annettavaa. Mestari oli sanonut: ’Jos hammasta särkee, mennään hammaslääkäriin ja jos sävellys ei suju, mennään sävellyksenopettajalle.’ Tämähän tuntui yksinkertaiselta.“

Vogelin koulu oli oikea lääke myös Rautavaaran ongelmiin. Kuten Bergmanin muutamaa vuotta aikaisemmin myös Rautavaaran dodekafonia vapautti hedelmälliseen luomiskauteen. Samalla hän sai tuntuman keskieurooppalaiseen avantgardismiin.
Rautavaara muistelee:
“Erik Bergman oli ollut oikeassa, Vogelilla oli paljon annettavaa sävellyksenopettajana. ’Klassisen dodekafonian’ alkeet käytiin läpi ja mahdollisimman pian teoriaa sovellettiin käytäntöön eli harjoitelmiin, joista kevään mittaan alkoi kehittyä sävellyksiä.“

Dodekafonia auttoi molemmat säveltäjät pois romantiikan suosta ja antoi heille välineen rakentaa suurempia muotoja ilman tonaalista rakennetta. Pian kuitenkin sekä Bergman että Rautavaara jatkoivat omaa tietänsä eteenpäin jättäen “puhdasoppisen“ dodekafonian taakseen, ja heidän sävellystyylinsä kävivät lävitse monia muodonmuutoksia lyhyen ajan sisällä.

Kalevi Aho: Einojuhani Rautavaara sinfonikkona.
Sibelius-Akatemian julkaisusarja 5. Edition PAN1988

Erik Bergman: Laulava puu.
Erik Bergman musiikkikirjoittajana, säveltäjänä ja ihmisenä. Toimittanut Kalevi Aho.

Einojuhani Rautavaara: Omakuva. WSOY 1989. Gaudeamus 1995.

Einojuhani Rautavaara: Omakuva. WSOY 1989

	»		Lue Erik Bergmanin taiteilijaesittely
	»		Lue Einojuhani Rautavaaran taiteilijaesittely