Mikä sorti äänen suuren?
Oliko se nöyryyttävä kokemus koulussa, jossa otsaasi lyötiin poltinmerkki: laulutaidoton. Vai oliko se ehkä se tietty yhteislaulutilaisuus, jossa salainen ihastuksesi katsahti sinua säälinsekaisella myötätunnolla aina kun hiukan korotit ääntäsi.
Häpesit ja päätit sulkea suusi: minä EN koskaan enää laula! Lukitsit itsesi hiljaisuuden vankilaan ja vaiensit itseltäsi maailman hienoimman instrumentin, oman äänesi.
Kuinka moni onkaan uskonut tuohon viheliäiseen valheeseen laulutaidottomuudesta. Kaikki ihmiset nimittäin osaavat kyllä laulaa. Alunalkujaan ei nuotteja ollut, kuinka sitten voisi laulaa nuotin vierestä?
Vastaus on selvä. Jokainen laulaa tavallaan ja jokaisella on siihen oikeus. Mutta onko siihen vuosien vaikenemisen jälkeen enää uskallusta ja rohkeutta? Ehkäpä ei. Siksi kannattaa nauttia uskonvahvistusta Etno is happeningin toisen osan eli Oman äänen viisaista, villeistä, tunteellisista, hurjista ja myös herkistä hetkistä.
Jos uskonpuute on oikein vahva, suosittelen alkajaisiksi Ava Nummisen vuonna 2005 julkaistua väitöskirjaa aikuisen laulutaidon lukoista ja niiden aukaisemisesta. Sibelius-Akatemiasta laulunopettajaksi ja diplomilaulajaksi valmistunut Numminen lähti vetämään ns. laulutaidottomien ryhmiä ja sai hyviä tuloksia. ”Aloin ihmetellä mustavalkoista ajattelua musikaalisuuden suhteen. Laulutaito on taito siinä missä muutkin taidot. Sitä voi opetella.”, hän sanoo.
Naulan kantaan. Itselläni on useita, yllämainittuja väittämiä vahvasti tukevia kokemuksia. Läheisin niistä koskee sisareni poikaa. Innokas laulaja leimattiin aikanaan ala-asteella tylysti epämusikaaliseksi ja kaupan päälle todistukseen annettiin vielä kuutonen. Hän kun ei laulanut nuotilleen. Pieni mies pahoitti moisesta numerosta mielensä pitkäksi aikaa.
Lykin häntä usein rattaissa ja kuulin mm. sorsansyöttöretkillämme jo varhaisesta iästä hänen vauhdikkaita rytmilorujaan ja laulujaan omasta päästä, ja usein täysin palkein. Päiväkodissa hän niitä vielä surutta ja riemurinnon päästelikin. Siellä kun ei kohtuuttomilla numeroilla luovuuden iloa nujerrettu.
Mutta ala-asteella meinasi tulla toppi. Onneksi hätiin tuli kitara, jota nuori miehenalku jaksoi soittaa tuntitolkulla. Täti yritti sen sijaan vakuuttaa, että kyllä se laulukin asettuu kohdalleen kun sen aika on. Eikä numerosta kannata välittää!
Niin siinä sitten kävikin. Nykyisin tuo epämusikaalinen, kitaraa taitavasti soittava ja mielellään myös laulava perheenisä nauttii leipätyönsä ohella suuresti musiikin tekemisestä bändikavereidensa kanssa.
Siinä se ydin onkin! Laulu ja oman äänen käyttäminen synnyttävät mielihyvää, vähän samaan tapaan kuin lenkkeilyn tuottama mielihyvähormoni. Siispä laulu palautettakoon pikaisesti kunniaansa.
Laulut takaisin kouluihin, mummut ja vaarit muskarehin, kaikenikiset karaokeen, yhteislauluja lounaille ja laulupolskia parketeille!
Ps. Milloin muuten sinä lauloit viimeksi niin että oikein sydämestä otti?
4 kommenttia
Pe 05.02.2010 @ 13:31
Koulussa pitäisi luopua aataminaikuisesta numeroarvostelusta ainakin musiikin ja taitoaineitten kohdalla.
Kuutosen laulajana olen itse arastellut laulamista. Kuorolaulua harrastaneella vaimollani oli tapana laulaa lapsillemme iltatarinan lukemisen jälkeen. Minä luin aluksi vain tarinan. Kun esikoispoikani vähän päälle kaksivuotiaana, sitten ehdotti, että minäkin laulaisin, ei minulla ollut vaihtoehtoja. Lauloin iltalaulut sen jälkeen joka toinen ilta. Vaimo kannusti ja sanoi laulutaitoni paranevan. Ihan huippua oli, kun tyttäreni sanoi minun esittämäni Juokse sinä humma -laulun kuulostavan mukavammalta kuin äidin laulamana.
Harrastan lausuntaa. Olen osallistunut viisi kertaa Lausujain liiton järjestämälle viikon mittaiselle kursille Suolahdella. Siellä lauletaan kohtuullisen paljon yhteislauluja ja kun on paljon varmoja laulajia on helppo peesata mukana. Aina tuon viikon jälkeen ääni tuntuu olevan erityisen hyvässä kunnossa. Pidän osasyynä sitä laulamista. Hakeuduinkin viime vuonna yksinlauluoppiin. Se oli hieno kokemus. Tänä vuonna jouduin aikataulusyistä luopumaan siitä. Palaan kyllä asiaan joskus.
Paras kaverini on alkanut tänä vuonna lauleskella aktiivisesti. Kehuu sitä, kuinka se rentouttaa. Jotain mystistä siinä on, laulamisessa.
Pe 05.02.2010 @ 14:37
Kysymykseen 'milloin lauloit viimeksi...' - kesäyönä ystävän kanssa laiturilla. Virsiä veisattiin, taistolainen ja minä, sydämen kyllyydestä. Ei ehkä ihan ilman rohkaisua, omalta osaltani. Ilman rohkaisua en osaa laulaa. En. Ja se minua suuresti surettaa.
To 11.02.2010 @ 19:05
Ääneni suuren sorti äitini, joka oli salaa tullut koulun juhlaan katselemaan, kun tilapäiskuorolaisena lauloin Kalevalan juhlassa. Äitini mielestä en kuulemma laulanut kuten muut, sen kuin vain auoin suutani. Sen jälkeen en sitten laulanutkaan kuin vasta yli kolmikymppisenä pienessä ryhmässä. Silloin tosin veisautin useita virsiä, täysin vailla estoja.
Nyttemmin olen taas lauluääneltäni vaiennut; laulua ei vain tule, vaikka kuinka yrittäisi. (Ei paljon puhettakaan.)
Su 12.12.2010 @ 08:47
opettaja sulki äänen,
lauluni lyhyeen lopetti!
Nöyryytti tuimasti pientä,
silkohapsea havisti!
Pakkolaulut laulatteli,
luokan ilkeän edessä.
Nokkahuilulla kauhisti,
ainiaaks soiton tuhosi.
Ilkee oli luokkahenki,
karmaiseva kiusapaikka.
Pilkkanauru aina raikas,
ivahuuto lakkaamatta!
Että eipä paljon nappaa musiikin harrastus henkilkökohtaisesti. kiinnostusta olisi mutta traumat ovat ehtineet porautua syvälle.
Sanoitan sentään nykyään biisejä eräälle tuntemattomalle etnometallibändille, että ehkä tämä tästä. Jonain päivänä saatan vielä tarttua jouhikkoon ja lähteä piinaamaan kamalaa opettajaani :)
