Sytytä työhösi henki!
Siinä yksi professori Erkki Ala-Könnin elämän ohjenuorista, joita hän itse seurasi tinkimättä loppuun saakka. Musta kalotti päässä, pappamopedi alla, takatavaratelineellä riittävä nauhoitus-, kuvaus- ja tallennusvälineistö ja niin uupumaton tallentaja oli taas matkalla. Motoksi sopii hänen toinen kuuluisa tokaisunsa: ”Ei terve ihminen lomaa kaipaa!”
Kymmeniätuhansia kilometrejä ja valokuvia, tuhansia lauluja, loitsuja, tarinoita, soittimia sekä muuta talonpoikaisesineistöä tuli talteen. Tampereen Yliopiston, silloisen Kansanmusiikin ja erityisesti kansanperinteen laitoksen kokoelmat alkoivat kasvaa huomattaviin mittoihin. Aakooksikin kutsuttu ikinuori herra johti laitosta sen perustamisvuodesta 1965 aina vuoteen 1981, jolloin hän jä ieläkkeelle. Siis ikään kuin silmänlumeeksi, leikillään, vauhti jatkui kyllä loppuun asti. Sen voin omakohtaisesti todistaa.
Ilmajoelta tiensä aloittanut kellomestarin poika aikaan vaihtoi viuluopinnot akateemiseen maailman Helsingin yliopistossa. Sieltä hän väitteli filosofian tohtoriksi suomalaisesta polskasta, saksankiellellä teoksella Die Polska–Tänze in Finnland.
Mitä mahtaisi sanoa perinteen suurmies kansanmusiikin taiteellisesta tohtoroitumisesta tänään? Höristäisi korviaan, ai ettäkö konsertoimalla tohtoriksi? Tuumaisi hetkisen ja vastaisi sitten: Mahtavaa! Saattaisi seurata suorastaan sanaton ihastuksen hetki, kun hän kuulisi, että taiteellisia tohtoreita on valmistunut Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolta jo kymmenen.
Heidän joukossaan on Maria Kalaniemi, yksi Etno is happeningin neljännen osan päähenkilöistä. Harmonikalle aivan uudet kasvot luonut Maria aloitti yhdessä viiden muun yltiöpään kanssa opiskelun Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla sen perustamisvuonna 1983. Ennen kuin oltiin näin pitkällä, olivat laineet lyöneet korkeina. Kuinka kansanmusiikkia muka voisi opettaa? Ei sitä ennenkään opetettu ja pilalle se koulutuksella menee!
Toisin kävi. Vuorovaikutus perinteen taitajien, opiskelijoiden, harrastajien sekä jo kansanmusiikin maistereiksi valmistuneiden kesken on muotoutunut vuosien mittaan hedelmälliseksi sekä uutta luovaksi voimanlähteeksi. Osa valmistuneista on myös palannut juurilleen ja sitä kautta ympäri Suomen on alkanut levitä innostavien sekä pätevien opettajien ja tekijöiden joukko.
Mutta palataanpa hetkeksi alkuun. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston ensimmäisten vuosikurssien pidäkkeettömät improvisointimatkat musiikillisiin sfääreihin hämmensivät joskus toiminnan alkuvuosina. Muistan elävästi kerran, kun olimme professori Martti Pokelan kanssa niin sanotusti pihalla osaston ensimmäisen vuosikurssin, Niekku yhtyeen psykedeelisen tutkintokonsertin jälkeen.
Ehtymättömän luova, kaikenlaisiin jutkauksiin valmis kanteleshamaani ei kuitenkaan tyrmännyt eikä liioin pilkannut opiskelijoiden oman ilmaisun etsintää. Pikemminkin kannusti siihen. Niin teki myös se nuorempi shamaani, Heikki Laitinen, joka nimitettiin osaston ensimmäiseksi johtajaksi. Vaivihkaa molemmat taisivat kyllä piirrellä uria myös pienille perinnepuroille. Niistä on kasvanut vuosien mittaan kuohuva virta, virta, joka heijastaa nykyisin kaikkia spektrin värejä.
Ps! Millainen on sinun musiikillinen värikarttasi? Vaaleansininen melodiikka, räiskyvän oranssi rytmi, mustanpuhuva paatos tai kirjavan kupliva huumori?
1 kommentti
Su 12.12.2010 @ 09:07
Tuohon ”Ei terve ihminen lomaa kaipaa!”-mottoon voisi lisätä jotta jos työ on noin upeaa ja antoisaa kuin hänellä niin takuulla! Mutta ai että kun dunarilla puukko kääntyy haavassa kunh lukee tuollaisia. No, "yhteis"kunta tarvitsee muurahaisensa, kone rattaansa.
