”Skenaariotekniikka on ******stä” ja muita jännittäviä arvioita

Palaan tänä syksynä opiskelijaksi. Kesään mennessä tehtävänäni saada kasaan 25 opintopistettä Tulevaisuudentutkimuksen verkostoakatemiassa Turun kauppakorkeakoulussa. Olen innoissani mahdollisuudesta päivittää osaamistani ja pätevöityä muodollisesti työssä, jota olen tehnyt itseoppineena ja otona. Toiveeni on, että jos yhden asian opin, opin artikuloimaan miksi havainnointi, ennakointi ja tulevaisuuden arvaaminen on tärkeää, välttämätöntä.

Olen työskennellyt vuodesta 1996 Yleisradiossa eri tehtävissä mm. toimittajana, tuottajana ja YleX-kanavan päällikkönä. Viimeiset kaksi vuotta kotipesäni on ollut Yle Luovat sisällöt,  yksikkö, jossa tehdään Ylen ”itsetekemät” asian-, kulttuurin ja viihteen- , lasten ja nuorten- ja draaman sisällöt. Yksi päätehtävistäni on ollut vastata yksikön tulevaisuustöistä ja niiden tekemisestä. Metodina olemme käyttäneet skenaariotekniikkaa. Viime keväänä demosimme  pariin otteeseen Stanfordin yliopistossa kehiteltyä ”Radical Innovation” –menetelmää.

Kokemukseni perusteella suhtautuminen ennakointiin ja erityisesti laaja-alaisiin tulevaisuustöihin on joko tai. Mukaan mahtuu todella motivoituneita ”uusinajattelijoita”. Heillä on taito ajatella strategisesti ja muotoilla monimutkaiset yksiselitteisen ymmärrettäväksi. Ja saada lopputulemana aikaan visio, missio ja kasa konkreettisia hankkeita.

Osalla sisällönkehittäjistä takapuoli ei kestä ennakoimisessa tarvittavaa pitkäjänteistä käsitteellistä ajattelua. Ennakointia jopa vastustetaan eikä sitä nähdä ”oikeana työnä”.

Jokaisessa työryhmässä on vähintään yksi henkilö, joka aloituspalaverissa ajassa 0.05 tuo ilmi asenteensa: ”olis niitä oikeitakin töitä tehtävänä”. Osa porukasta hyökkää viimeistään muutosvoimia skannatessa metodin kimppuun ”skenaariotekniikka on ihan *******stä, ”innovatiiviset yritykset käyttävät delfoi-metodia”. Osa syyttää vetäjiä kompetenssin puutteesta, osa puolestaan ei näe mitään relevanssia väestöennusteen 2030 ja radio- tv- ja verkkosisältöjen suunnittelun välillä ja ilmoittaa, että ”täällä olis vähän kapinamielialaa ilmassa”.

Tilanne on sama monissa yrityksissä. Futuristi Elina Hiltusen mukaan suomalaisten yritysten ennakointityö on kokonaisuudessaan lapsenkengissä ja ”käytännön tasolla ennakointi on kehittymätöntä”.

Vetäjän yksi tärkeimmistä tehtävistä on avata keskustelua siitä, miksi tulevaisuustöiden tekemistä oikeampaa työtä ei voi olla - ainakaan sisällönkehityksestä vastaaville henkilöille. Että ennakoimalla voi saada jopa epäreilua kilpailuetua ja se voi estää tekemästä typeryyksiä eli vääriä valintoja.

Muutossokeutta on ollut edustamallani toimialalla  siitä huolimatta, että ”median murros” on bingottu jokaiseen viime vuosin tehtyyn strategiapaperiin. Muutos kyllä nähdään, mutta hankalampaa on arvioida miten nopeasti muutos tapahtuu ja mitä kokoluokkaa sen merkitys lopulta on.

Aloittaessani tulevaisuuden ennakoinnin opiskelun jaan oppimaani tässä blogissa ja pohdinm millä metodilla ja laajuudella ennakointia tulisi tehdä ja keitä ottaa ajatteluun mukaan. Kevääseen mennessä olen viisaampi siitä toimivatko tuntemani metodit myös teoriassa.

Ps. Viihteen tulevaisuustyössä visioitiin niskaan asennettavaa zippiä, jonka kautta vaihtelemme mediasisältöjä keskenämme. Nuorten tulevaisuustyössä pulpahti esiin ”Hevosvampyyrit”. Nähtäväksi jää.

Kiinnostavaa (tentti)luettavaa:

Elina Hiltunen: Matkaopas tulevaisuuteen (2012)

Tulevaisuudentutkimus toim. Kemppainen, Kuusi, Söderlund (2003)

Wendell Bell: Foundations on Futures Studies (2009)

Aaltonen, Jensen: Mr & Mrs Future ja 5 suurta kysymystä (2012)

Mika Mannermaa: Jokuveli (2008)

Seppänen, Väliverronen: Mediayhteiskunta (2012)