Musiikkia silmille
Nautitko sinä lukemistosi mieluiten musiikilla vai ilman? Siinäpä aihe, josta jokaisella on mielipiteensä ja josta ei pidä kiistelemän. Joillekin musiikki on välttämättömyys lukemisen taustalla, tekijä joka auttaa rytmittämään luettua ja sulkemaan ympäröivän hälyn pois. Toisia ylimääräinen meteli häiritsee, eikä keskittymisestä tule mitään. Jotkut taas eivät ajattele koko asiaa niin kovin syvällisesti, vaan kuuntelevat musiikkia lukiessaan, koska tekevät sitä koko ajan muutenkin.
Minä itse suhtaudun musiikkiin kuunteluun lukemisen taustalla hitusen ristiriitaisesti. Musiikin kuuntelu herpaannuttaa keskittymiseni, koska en osaa suhtautua siihen pelkkänä taustahälynä. Toisaalta salaa kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät vain laittamaan napit korviinsa, avaamaan kirjan ja sulkeutumaan omaan keskittyneisyyden kuplaansa. Siispä päätin toteuttaa empiirisen tutkimuksen, altistaa itseni mukavuusalueen ulkopuoliselle äänimaisemalle ja tutkailla, mikä sitten oikein kuulostaa hyvältä kirjallisuuden kaverina. Tutkimusvälineekseni valitsin Becca Fitzpatrickin Hush, Hush –sarjan aloittavan Langennut enkeli-romaanin. Sitten kasasin soittolistallisen biisejä eri genreistä ja kävin toimeen.
Ensimmäiseksi listalta löytyi muutama biisi rockia ja metallihtavaa musiikkia. Bon Jovin ja Mötley Cruen kautta listani rämisi kohti Children of Bodomia ja Volbeatia. Imagine Dragonsin Demons sopi kirjan maisemiin yllättävän hyvin, kun taas Bon Jovi osoittautui niin piintyneeksi rokkirenkutukseksi, ettei se oikein taustamusiikkina toiminut. Radiohittien kanssa kävi oikeastaan samoin. Esimerkiksi Keshan ja Pitbullin Timber ja Daftpunk ovat molemmat soineet radiossa niin tiuhaan, että ne eivät taustahälynä toimineet. Kuitenkin esimerkiksi Bastillen tuotannossa on radiohittien lisäksi myös seesteisiä, rauhallisia kappaleita joiden tahtiin ainakin tämä kirja tanssi hienosti.
Äkkiseltään en liittäisi jazzmusiikkia ja Langennutta enkeliä tunnelmiltaan yhteen, mutta päätin antaa myös jazzille muutaman biisin verran soittoaikaa. Yleisesti ottaen jazzmusiikki on usein niin monimuotoista ja rytmisesti mielenkiintoista, että siihen kiinnittää liikaa huomiota. Siispä yllätyinkin positiivisesti esimerkiksi Robert Glasperin ja Erykah Badun Afro Bluen käydessä kirjan taustalle kuin se kuuluisa nyrkki silmään.
Lyriikat ovat tärkeä osa biisiä. Usein ne ovat se jokin, johon kappaleessa rakastutaan ja lukiessa käykin helposti niin, että taustamusiikin sanoihin keskittyy liikaa. Niinpä ajattelin, että instrumentaalinen meno voisikin toimia paremmin. St. Martins Pop Orchestra on levyttänyt valtavan liudan radiohittejä klassiseksi musiikiksi sovitettuina. Ne soljuvat juuri sopivan huomaamattomasti tärykalvoilla, kuitenkin tunnistettavin melodioin. Eikä pidä väheksyä klassikoiden voimaa; Beethovenin Moonlight Sonata toimii aina.
Klassisen ja klassisehkon musiikin lisäksi elokuvamusiikki maalailevine instrumentaalimaisemineen oli juuri sitä, mitä tämän kirjan taustalle kaipasin: suuria tunteita ilman liikaa sanoihin keskittymistä. Taru sormusten herrasta ja Hobitti tarjosivat molemmat juuri passelia kamaa tähän lähtöön.
Lopuksi vielä vuoron sai folk-tyyppinen hentoilu. Se toimi juuri niin hyvin kuin oletinkin; lempeitä kitaroita ja lyriikat joita toki kannattaa kuunnella mutta jotka eivät iske silmille, koska ne hönkäillään niin kovin hempeästi. Suosikkini Iron&Wine ei pettänyt odotuksiani, kuin ei myöskään Bon Iver tai uusi tuttavuus Sufjan Stevens. Brian Enon elektrotuotannosta löytyi myös sopivan psykedeelisiä helmiä.
Yhteenvetona voisin siis todeta hempeän lyriikattomuuden olevan voimaa, mitä tulee lukemiseen ja musiikin kuunteluun yhtä aikaa. Tästä löytyy minun toimivaksi havaittu listani. Tämä kenttätutkimus ei kuitenkaan ole armoitettu totuus: anna mennä ja kokeile mikä toimii juuri sinun kohdallasi!
