Näin tänä aamuna ratikassa sielunsiskon. En puhunut hänelle, enkä muutenkaan ottanut kontaktia. Hän oli himokutoja työmatkalainen.

Hän kutoi kolmosen puikoilla ja ohuilla puuvillalangoilla. Monta lankakerää, viisi? Kuusi? Hän oli vasta aloittanut työnsä, joten näkemäni perusteella oli vaikea päätellä mitä oli syntymässä.

Hän oli kuitenkin täysin uppoutunut kutimeensa. Olin hänelle kateellinen. Hän kutoi minunkin puolestani. Aina oikeaa. Värinvaihto joka kerroksen jälkeen. Väri-iloa, tiuhaa raitaa.

Kutominen työmatkalla ja odottamisen paikoissa kääntää mielipiteen ajasta päälaelleen. Kun kutoo puikolta silmukoita, on kiitollinen jokaisesta minuutista, jonka saa. Silloin ei tule tuijotettua vihaisesti mutkaa, johon odottaa bussin ilmestyvän. Silloin ei naputa penkkiä levottomin sormin.

Jännitysnäytelmäksi kutominen muuttui juuri ennen hotelli Pasilan pysäkkiä. Hän painoi nappia ja aloitti kuumeisen loppukirin. Tietysti! Puikko on saatava tyhjäksi ennen pysäkkiä. Kudinta ei voi laittaa kassiin kesken kerroksen. Sehän olisi - -  no, sehän olisi - - En tiedä mitä. Niin ei vaan saa tapahtua.

Sormien vauhti kiihtyi, minäkin nojauduin eteenpäin ja hoin mielessäni HOPHOPHOP kuin urheilijalle.

JA HÄN TULI VOITTAJANA MAALIIN!

...ja minä lupasin ottaa seuraavalle matkalle virkkuutyön mukaan. Työmatkakäsityöt ovat nimittäin nannaa.