Näin ystävänpäivän kunniaksi tulin pohtineeksi ystävyyden merkitystä. Kun nykyään kysyy tyttökaverilta, mitä kuuluu, tulee ainakin tuttavilta ja puolitutuilta automaattisesti vastaus "todella hyvää". Kysymykseen ei ilmeisesti voi vastata kuin muutamalla yleisesti hyväksytyllä fraasilla. "Kiitos, oikein mukavasti" tai "vähän stressiä pukkaa, mutta kyllä se siitä". Huuliltamme ei vahingossakaan tipu lauseita, kuten "olen vähän masentunut, elämä ei maistu hyvältä", "olen ihan loppu" tai "tunnen tukehtuvani suhteessani". Kukapa haluaisi myöntää olevansa allapäin, masentunut, epävarma. Nehän ovat häviäjän tunnusmerkkejä, eikä yhteiskunnassamme ole tilaa häviäjille. Hyville ystäville onneksi tosin pystyy yleensä avautumaan, jos ei muuten, niin ainakin muutaman viinilasillisen voimalla.

Liian usein kuitenkin suumme hymyilee samalla, kun sielumme huutaa tuskissaan. Paljastammeko sisintämme edes tosiystävillemme ja jos emme, niin miksi emme? Pelkäämmekö niin paljon torjutuksi tulemista, ettemme kerro todellisia tunteitamme edes meitä lähinnä oleville?

Pelkäämmekö paljastumista niin paljon, että naamioimme todelliset tunteemme ilon ja tekopirteyden kaapuun? Naamion takana on usein jotain ihan muuta. Iloisen hymyn ja huolettoman pulputuksen takaa voi löytyä tuskaa ja ahdistusta, jopa itsetuhoisuutta. Liiallinen itsensä korostaminen, kuten omilla kokemuksillaan ja saavutuksillaan kehuskelu tai kykenemättömyys toisten kuuntelemiseen voi kieliä narsistiseen luonteen sijaan silkasta epävarmuudesta tai sosiaalisesta kykenemättömyydestä.

Olemme oikeasti läsnä vasta, kun riisumme naamiomme ja myönnämme kipeimmätkin tunteemme. Kukaanhan ei koskaan voi tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään, jollei uskalla olla sitä. Jos emme ota riskiä, emme myöskään koskaan saa tietää, ketkä ovat tosiystäviämme.

Ystävänpäivän lisäksi tänään on kansainvälinen naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan vastainen V-Day. Sen kunniaksi tunnetut suomalaiset naiset lausuvat amerikkalaisen Eve Enslerin Vaginamonologeja helsinkiläisessä Kokoteatterissa. Tuotto ohjataan lyhentämättömänä hyväntekeväisyyteen. Kirjoitankin tähän loppuun oman vaginamonologini. Ei, en kerro onko se suoraan omasta elämästäni. Sovitaan vaikka, että tämä minimonologi on suomalaisten naisten vaginoiden kollektiivinen ääni. Ja ne, joiden ääni ei kuulu, voivat laittaa omat kommenttinsa perään.

Jos minun vaginani osaisi puhua, mitä se sanoisi? Olen parikymppinen, ujo ja koskematon, nelikymppinen, halukas ja ahne, kohta kuusikymppinen, hämähäkinseittiä kasvava, synnytyksissä runneltu, ehkä unohdettu, kaltoin kohdeltu, raiskattu, häväisty… Mieluiten olisin hemmoteltu ja onnellinen. Olen monen halujen kohde, kopea ja kaunis. Usein huomaan olevani kuin Bermudan kolmio, puheenaiheena kaukaa kierretty ja pelätty. Pukeudun mielelläni pitsiin, mustaan tai valkeaan. Olen piilossa, mutten näkymätön. Määritän aika paljon kantajani elämää.
Välillä olen saunanraikas, välillä verinen ja turta. Rakastan tätä blogia, en kuitenkaan gynekologia. En pidä siitä, että minuun tungetaan asioita ja tunkeudutaan luvatta. Olen elämän lähde, Paras ystäväni, pahin viholliseni. Mutta minun. Vain minun.

Hyvää Ystävänpäivää!