Ostitko hyvän omatunnon tykkäämällä?

26.04.2013Mira Pelo
Ostitko hyvän omantunnon tykkäämällä? Kuva: Tero Kyllönen, Yle

Facebookin aikakaudella moni hakee hyväksyntää itselle ja omille tekemisilleen toinen toistaan paremmilla tilapäivityksillä ja kuvilla. Minäkin teen sitä aika ajoin. Kyttään, kuinka moni tykkäsi – minusta. Sillä niinhän se menee: olipa päivityksen aiheena mikä tahansa, tykkäämiset rinnastetaan omaan onnistumiseen ja hyväksytyksi tulemiseen.

Positiivista palautetta on aina mukava saada. Tykkääjien määrän kasvaessa oma itsetuntokin kohoaa ainakin himpun verran ylöspäin. Työpaikan, koulun ja kodin ongelmat eivät enää vaivaa läheskään niin paljon, kun on ystäviä, jotka tykkäävät. Vai tykkäävätkö sittenkään – oikeasti? Tykkäsikö joku sittenkin vain siksi, että joku toinen tykkäsi? Tykkäsikö joku, etten minä tykkäisi huonoa? Tykkäsikö joku siksi, että sosiaalisessa mediassa nyt vaan kuuluu tykätä?

Tänä keväänä 875 grammaa ja Laran tarina -fb-sivut ovat keränneet tykkääjiä isoja määriä. Pienet lapset taistelevat hengestään, ja samalla heidän kuvia jaetaan netissä. Lapset eivät vielä itse tiedä saamastaan huomiosta, mutta tsemppaukset kannustavat varmasti heidän vanhempiaan. Ehkä jokainen tykkäys kehottaa heitä jaksamaan taas seuraavaan päivään. Ihmiset elävät mukana perheen tarinassa. Joku kertoo omakohtaisia kokemuksiaan. Toinen tarvitsee vertaistukea, toinen haluaa sitä antaa. Täällä se onnistuu. Tällaista yhteisöllisyyttä ei olisi ilman sosiaalista mediaa. Ihmiset tykkäävät – vai tykkäävätkö sittenkään?

Tällä hetkellä 875 grammaa -sivulla on tykkääjiä reilusti yli 100 000. Suuri määrä ihmisiä kannustaa pientä keskosta ja hänen perhettään päivästä toiseen. Tykkäämisen ja kannustamisen lisäksi sivulla on tiedot, kuinka voi lahjoittaa rahaa Lastenklinikan Kummien tilille. Tarkoituksena on pelastaa pienet keskoset yksi sairaala kerrallaan uusien keskoskaappien turvin. Hieno mahdollisuus. Nyt kaikki tykkääjät voivat oman rahatilanteensa huomioon ottaen lahjoittaa edes pienen summan hyvä asian puolesta. Mutta kuinka moni lahjoittaa? Kuinka moni välittää – oikeasti? Kuinka moni tykkäsi sivustosta, koska kaverikin näytti tykkäävän? Kuinka moni osti tykkäyksellä hyvän omatunnon itselleen? Kuinka moni haluaa näyttää inhimilliseltä omassa Facebookissaan?

Pienen Laran tarinan takana on epäonnea, ehkä myös suunnatonta vääryyttä. Meningokokkibakteerin aiheuttama aivokalvontulehdus ja verenmyrkytys sairastuttivat pienen lapsen, joka joutui odottamaan ambulanssia aivan liian kauan. Hänen raajojaan on jouduttu amputoimaan. Jälleen ihmiset tykkäävät ja kannustavat yli 17 000 tykkäyksen voimin. Pieni lapsi ja hänen perheensä tarvitsevatkin kaiken mahdollisen tuen – vilpittömän ja aidon tuen. Mutta mistä tykkäysten määrä kertoo? Aidosta tuesta, järkytyksestä vai hyvän omatunnon ostamisesta?

Sosiaalinen media yhdistää, mutta aiheuttaa samalla kysymyksiä, ongelmia, kyynisyyttä ja epäilyä ihmisten aitoudesta sekä tarkoitusperistä. Tykätäänkö me oikeasti? Vai haluammeko vain näyttää hyviltä, empaattisilta ja ystävällisiltä toistemme silmissä?

Tykkääminen ja tykätyksi tuleminen on ihanaa. Toivottavasti se on joka kerta aitoa.
 


Kirjoittaja on Ylen Akuutti-ohjelman toimittaja Oulusta.

kommentit

Mielenkiintoinen aihe sinällään. Itse en lähtenyt suinpäin tykkäämään sivusta, vaan harkitsin asiaa jonkun aikaakin, koska tiesin, etten pysty nyt lahjoittamaan rahaa. (Toivottavasti ensi kuussa pystyn, edes muutaman euron!) Lopulta ajattelin asian niin, että joku omista tutuistani saattaa olla mahdollinen lahjoittaja ja bongata sivun minun tykkäämisen kautta ja näin en myöskään itse pääse unohtamaan asiaa, kunhan tilillä on katetta lahjoittamiseen. Itsekästä!? Ei välttämättä kannata olettaa, että kaikki ajattelevat samoin kuten itse. Toinen vaikutin sivusta tykkäämiseen oli se, että ihmiskohtalot kiinnostavat minua ja pienten lasten kuvat seinällä eivät haittaa minua ollenkaan, päinvastoin. :) <3 Ei kyllä tullut mieleenkään, että toimimalla näin jotenkin kiillottaisin omaa facebook -profiiliani, mutta voihan se niinkin olla.

>Kolmen kotiäiti – Su, 2013-04-28 08:12

Tykkäämällä sivuista ja kuvista ajattelin kyllä kavereitani. Ajattelin sen niin, että tykkäämällä siitä, mahdollisimman moni saa tietä kampanjasta ja voi mahdollisuuksiensa mukaan antaa oman apunsa. Onko väärin, että sosiaalisen median kautta pyritään välittämään tärkeitä viestejä muille? Sosiaalinen media on tällä hetkellä paras tapa välittää viestiä ja tavoittaa mahdollisiiman monia. Näiden tykkäysten myötä on ihmisten tietoon tullut kyseinen 875 kampanja, ja lahjoitukset, joiden avulla pelastetaan useiden vanhempien ennenaikaisesti syntyneet lapset. Jos minun tykkäykseni on ollut apu siihen, että yksikin lapsi selviää hengissä, en sitä tykkäystä kadu, oli sen takana aidosti halu auttaa tai sitten oman statuksen nostatusta.
Laran tarina yhteisö on minusta surullinen esimerkki siitä, miten voi tietämättömyydestä käydä. Välillä tarvitsemme myös näitä erittäin surullisia esimerkkejä, joiden avulla herätetään ihmiset ja annetaan tietoa, kuten nyt tuossa tapauksessa meningokokkibakteerista.Tykkäysten johdosta taas useammat ihmiset saavat tietoonsa sen miten voi käydä jos ei toimita oikein!

>;o – Su, 2013-04-28 10:29

Minä olen aivan pöyristynyt. Ja en todellakaan tästä kolumnista, vaan tunneryöpystä. Kolumnihan on täyttä asiaa. En tiedä ostetaanko tykkäysnapilla omaatuntoa vai mitä, mutta onhan se totuus, että jos 110 000 ihmistä on lahjoittanut 120 000 euroa, niin valtaosa ei ole lahjoittanut mitään. On mielenkiintoista miettiä, miksi tämä joukko on painanut tykkää-nappia. Me tykätään lapsista, vanhuksista, norpista ja Itämerestä ja silti ne kaikki voivat huonosti. Joskus on hyvä olla tsempissä mukana, mutta toisinaan siitä ei ole oikeasti mitään apua. Ja keskituloinen, joka lahjoittaa esim 20 euroa kuussa hyväntekeväisyyteen eikä tee muuta, auttaako hän kovin antaumuksella? Kyllä minustakin tuntuu, että nykypäivänä on niin helppo vain klikkailla ja saada tunteen, että oikeasti tekisi jotain.

875 gramman isän vastine ei ollut vastine tähän kolumniin. Ja vastineen kommenteista poimittu kommentti:

"Toimittajan kirjoitusta en ole lukenut, mutta taitaa olla jokatapauksessa asenne -ja tunnevammainen." kertoo hyvin miten keskustelu somessa etenee.

>Päivi – Su, 2013-04-28 11:35

Siis sinun mielestäsi ei saa tykätä jostain, jos ei aio tehdä rahallista lahjoitusta? Tykkäsin sivusta alunperin siksi, koska tykkään kuinka joku omien huoliensa keskellä pystyy ja jaksaa välittää tälläistä sanomaa eteenpäin. En minä ajatellut, kun sivusta tykkäsin, että aionko tehdä lahjoituksen vai en. Sen kuitenkin tein myöhemmin, muutama euro, mutta on sekin jotain. Itse yksinhuoltaja opiskelija, eikä paljon jää itsellenikään sitä rahaa käytettäväksi. Toinen syy tykkäykselle oli se, että kaverini näkisivät sivun ja heistä varakkaammat voisivat lahjoituksia tehdä halutessaan. Kuinka joku voi nähdä jotain väärää tai itsekästä siinä, että ryhmästä tykkää vaikka ei lahjoitusta tekisikään?

>pauliina – Su, 2013-04-28 14:04

Minua pöyristyttää ja samalla huvittaa tämä raivo viisasta kolumnia kohtaan. Heti kuvitellaan, että kirjoittaja asettaa ryhmien perustajat ja KAIKKI jäsenet naurunalaiseksi. Kyse ei ole KAIKISTA; suurin osa on varmasti vilpittömästi mukana auttamassa ja tukemassa, mutta joukkoon kyllä mahtuu näitä omantunnon ostajia ja "tykätään vaan siksi koska se on coolia" -tyyppejä. Sairaat lapset kurjissa oloissa herättävät luonnollisesti paljon järkytystä ja puistatusta, mikä osaltaan selittää ryhmien tykkääjien suurta määrää.

"Ja keskituloinen, joka lahjoittaa esim 20 euroa kuussa hyväntekeväisyyteen eikä tee muuta, auttaako hän kovin antaumuksella? Kyllä minustakin tuntuu, että nykypäivänä on niin helppo vain klikkailla ja saada tunteen, että oikeasti tekisi jotain."

Ikävä kyllä, se raha on kaikista suurimmassa roolissa sairaiden auttamisessa ja siitä on pulaa. Keskoslapsen ryhmän ansiosta saatiin hankittua keskoskaappi, eli tässä tilanteessa on saatu paljon hyvää aikaiseksi. Nykyinen valtiovalta piut paut perustaa esim. Helsingin lastenklinikasta, joten on mahtavaa että varoja pineille potilaille saadaan kerättyä eri lahjoituksina. Sairaalan tilanne on niin kurja, että minä olen hyvilläni jokaisesta sentistä mitä mm. lastensairaala 2017 -säätiölle ja kummeille ropisee. Suutuin kovasti, kun joku normaalipalkkainen rivikansalainen haukkui lastensairaalasäätiön perustajat että "Onhan se hyvä ottaa loparit ja "auttaa" sairaita lapsia, samalla status kohenee". Minusta on mahtavaa, että näistä rikkaista (jotka yleensä ovat hyvin itsekkäitä), löytyy vielä joitakin, jotka laittavat rahaa ja aikaansa johonkin oikeasti tärkeään. Ja mitä klikkaamalla auttamiseen tulee, se on mitä mainion tapa auttaa. Ennen vanhaan mentiin pankkiin ja tehtiin tilisiirto tiskillä, ja saatiin aivan sama ihana tunne. Eli, tunne ei ole hävinnyt, vaan se tapa tuottaa hyvä mieli itselle ja apua tarvitsevalle on muuttunut.

>iidis – Su, 2013-04-28 19:05

Pauliina, älä yritä laittaa sanoja suuhuni. En sanonut, että ei saisi tykätä. Kysyin kolumnin hengessä, että miksi "tykätä" jostain, jos ei tee mitään sen eteen. Sinä vastasit omalta osaltasi (ja olit tehnyt lahjoituksenkin, joten et ehkä ollut oikea ihminen vastaamaan). Kysymys ei ole vain tästä keskosryhmästä, vaan koko klikkailu- ilmiöstä.

En minä lähtisi tuomitsemaan, onko siinä mitään väärää, vaikka ihmisen ainoa teko jonkin hyvän asian puolesta on klikata nappia ja jakaa asia kavereiden kesken. Kukaan ei voi osallistua kaikkeen. Mutta jos kaikki tyytyisivät vain klikkailemaan, niin mitään ei tapahtuisi. Ja kyllä välillä tuntuu, että hyvien asioiden puolella on helppo olla omalla kotisohvalla, mutta onko se niin kovin paljon tehty? Eihän se ole itsekästä, jos painaa "tykkää"-nappia, mutta minä pidän sitä kummallisena, jos ajattelee tehneensä asian eteen paljonkin.

Ja minäkin klikkasin "tykkää", mutta en lahjoittanut rahaa. Silloin, kun klikkasin, ei keräystä oltu vielä keksitykään.. Minä klikkasin -en minäkään "ostaakseni" puhdasta omatuntoa- vaan koska pienen keskospojan äitinä halusin jakaa tutunkuuloista tarinaa kaveripiirissäni eteenpäin.

>Päivi – Su, 2013-04-28 15:56

Tässä minun mielipiteeni:

http://mslifeline.blogspot.fi/

Täten kannustan kaikkia Ostamaan Itselleen Hyvä Omatunto :)

>ms Lifeline – Su, 2013-04-28 21:13

Toimittaja on luultavasti osannut varautua kaikenlaiseen palautteeseen näiden hieman huonosti valittujen esimerkkien takia. Onhan se surullista jos jonkun itsetunto on tykkäyksistä kiinni, tai jos esittää jotain muuta mitä on. Tuskin se kenellekään tulee kuitenkaan yllätyksenä ettei esim. naamakirjassa kaikki ole aina sitä miltä näyttää. MUTTA näillä ryhmillä saadaan hyvää aikaan, eikä sillä ole mitään väliä miksi tykätään ja lahjoitetaan. Tällaisena itsekkyyden ja kyynisyyden aikana moinen tykkäily voi tuntua teennäiseltä, mutta mitä sitten? Tässä on isommat asiat kyseessä ja tärkeintä on tiedon välittäminen, vertaistuki ja auttaminen.

>Tykkääjä – Ma, 2013-04-29 00:46

Kiitos. Tämäkin kirjoitus oli hyvä ja asiallinen, vaikka moni ei sitä näytä ymmärtävän. Ja kyllä, olen itse erittäin pienenä keskosena syntyneen lapsen äiti, joten tiedän jotain siitäkin elämästä.

Minustakin on oikeasti todella harmi Laran ja 875g tytön puolesta, että he ovat joutuneet kokemaan vastaavaa. Harmittaa toki myös vanhempien puolesta. Vertaistukea on kumminkin tarjolla esim. leijonaemojen ja kevyen yhdistyksen muodossa. Niiden piirissä voi kirjoittaa myös oman lapsen tarinan ilman valtavaa julkisuus taakkaa, joka lapselle noista kuvista ja julkisuudesta jää sairauden/ keskosuuden lisäksi.

>poikkeama – Ti, 2013-04-30 23:21

Vaikka fb-sivu ei ole blogi, samat säännöt pätee mielestäni sinnekin. Tähän liittyen minusta myös 875g isän kannattaisi lukea Katleenan kirjoitus: http://eioototta.fi/lapsiblogit-lukkojen-taakse/

"Jos bloggaat lapsistasi heidän oikeilla nimillään ja tunnistettavilla kuvillaan, lopeta se.

Lopeta se ihan oikeasti. Heti.

Syitä on useita:

1) Lapsen yksityisyyden rikkominen ei ole sinun päätettävissäsi.

Muksu saattaa myöhemmin olla pahoillaan siitä, että hänen kaikki lapsuusmuistonsa on listattu ja levitetty koko Suomen silmien alle."

" Entä mitkä ovat vaihtoehdot julkiselle lapsiblogille?

1) Tee salattu blogi tunnusten taakse.

Jaa tunnukset vain lähimmille ystäville ja sukulaisille. Älä anna tunnuksia ihmisille, joita et tunne.

2) Perusta salattu blogi, johon lapsi saa kirjoittaa itse.

Tee lapsesta subjekti, älä objektia.

Heti kun muksu oppii kirjoittamaan, anna hänen kertoa elämästään omalle perheelle (tietenkin salatussa blogissa). Näin lapsi oppii kirjoittamista, nettitaitoja ja tunnetaitoja."

875 isi sanoi haaveilleensa blogin perustamisesta raskausaikana ja kertoi halunneensa jakaa lapsensa tarinaa tutuille, ilman että lapsen sairaalakuvat pomppivat kaikkien silmille. Tiedoksi: sekä blogeissa että fb:ssä löytyy ominaisuus jolla voi tehdä suljettuja blogeja ja suljettuja ryhmiä, jotka näkyy vain läheisille/ muutamille henkilöille ja näin lapseen kohdistuva julkisuustaakka pienenee.

>poikkeama – Ti, 2013-04-30 23:22

lisää kommentti

Lisää kommentti

aiheet

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä