Lastenpsykiatri Janna Rantala: Pääsiäispupu

22.03.2013Janna Rantala
Lastenpsykiatri Janna Rantala: Pääsisäispupu. Kuva: Yle Olotila, Ulla Vuorela

Eräänä kauniina alkukevään päivänä ulkoilin lasten kanssa pellon reunassa. Fiilis oli leppoisa: auringon lämpö, sulavat hanget, tippuvat räystäät, ti-ti-tyy. Ajattelin selvinneeni taas yhdestä talvesta ja jaksavani ehkä tänä vuonna tehdä pääsiäisrahkan. Mutta esikoisenipa pohtikin huomattavasti syvällisempiä. "Äiti, käykö meillä pääsiäispupu?"

Lapsen harras kysymys yllätti minut kylmiltään. Kunpa olisinkin jossain kurahousujen pukemisen, iltalaulujen, työssäkäynnin, ruohonleikkuun, kummipojan synttärilahjan ostamisen, hampaan paikkauttamisen, tiskaamisen ja toiseen kertaan lisääntymisen tiimellyksessä istunut rauhassa pohtimaan moninaista suhdettani pääsiäispupuun.

Epäröintini huomatessaan lapseni kertasi tietolähteitään. Pääsiäispupun olemassaolosta oli liikkunut vakuuttavia huhuja. Serkku oli löytänyt pääsiäisaamuna kotoaan ovelasti piilotetun herkkukätkön. Useissa kirjallisissa lähteissä oli varmoja aikalaiskuvauksia pääsiäispupuista. Ylimmän tiedon hallitsijat - päiväkodin eskarilaiset - olivat vakuuttuneita jonkinlaisen, makeisia piilottavan pääsiäisolennon todenperäisyydestä. Tosin eskarin oppineet olivat jakautuneet kahteen leiriin: pupun kannattajat ja kukon kannattajat. Silti: näin vakuuttavaa todistusaineistoa ei käy väheksyminen.

Muistelin oman lapsuuteni pääsiäisperinnettä: pahviseen kuoreen piilotettua pientä karkkiaarretta, josta sai herkutella koko päivän mitan. Muutama aika naseva piilopaikka omasta kodistamme varmasti löytyisi... Pääsiäispupun vierailu vaikutti todennäköiseltä.

Mutta: pääsiäispupu olisi jälleen yksi pieni petos, joulupukin, tonttujen ja hammaskeijun rinnalla.

Ei minusta tunnu lainkaan petokselta kertoa pienelle lapselle satuolennoista. Mutta petokselta tuntuu se, kun jossain kohtaa pitäisi kertoa, ettei se sittenkään ollut totta. Ja koska se kohta on? Miten lapseni siihen suhtautuu? Pettyykö hän sitten minuun? Meneekö häneltä luottamus minuun, koko sukuun, koko ihmiskuntaan?

Tai: Mitä käy, jos sanon hänelle, että koko juttu on höhlää palturia, aikuisten tekosyy hemmotella lapsia herkuilla ennen aamiaista? Jääkö hän silloin paitsi jostain lapsen maailmaan kuuluvasta? Vai tuleeko hänestä kaveripiirin kunkku, totuuden tietäjä, joka ei satuihin nojaile? Toisaalta: jos hän kertoo kavereille, ettei pupua ole, uskooko häntä kukaan?

Vastausta odotellessa lapseni katseli vakavana pellolle. Hangella näkyi tuttu jälkijono - kaksi askelta peräkkäin, kaksi vierekkäin - tieltä metsänreunaan asti. Rusakko. "Tuosta se varmaan tulee", lapsi pohti. "Mutta äiti, miten se jaksaa kantaa korissa kaikki ne herkut?"

Yhtäkkiä ratkaisu tuntui helpolta. Siinähän lapseni seisoi, jo nyt sadun ja totuuden rajalla. Uskoen, mutta pohtien. Totta kai pupu tulee, kun häneen kerran nyt uskotaan. Tulee sitten se vuosi, jolloin lapsi huomaa pupun tuomien herkkujen olevan kaupasta ostettuja. Tai ettei pupu kyllä oikeasti voi kantaa koria. Eikä edes kukko.

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Pääsisäispupu. Kuva: Yle Olotila, Ulla Vuorela

kommentit

Toivottavasti saamme tulevaisuudessa artikkelin Joulupukista ja Hammaskeijusta.
Eiköhän myös oteta kaikki uskonnotkin mukaan.
Uskoisin että lapsi kestää sen totuuden sitten kun se selviää, näkeehän sen jo nykyisissä aikuisissa kuinka traumatisoivaa tällaiset totuudet ovat.

>Joku – La, 2013-03-23 10:33

Kyllä helpotuksesta huokaisin minäkin, kun kirjoittaja pääsi tekstissään siihen lopputulemaan, että pääsiäispupu voi vierailla heilläkin. Ajattelin aivan samaa kuin joku alempana kommentoinut, että maalaisjärki hoi! Ei kai tämä pääsiäispupu nyt noin taivaanvakava ja traumatisoiva asia ole. Eiköhän tässä maailmassa ole aivan tarpeeksi oikeasti pahoja ja traumoja aiheuttavia asioita, joita voisi murehtia jos jotain murehtia pitää. Voisi vaikka sitten näistä mukavista ja harmittomista, lapsenmielisistä asioista nauttia ihan vapain rinnoin!
Hyvää pääsiäistä pupujen, trullien ja pääsiäskukon seurassa suklaamunia mutustellen!

>Latvasiili – To, 2013-03-28 17:09

Tottakai Pääsiäispupu tulee joka vuosi, ihan niinkuin Joulupukkikin. Viimeiset 10 vuotta se on kulkenut tällaisella autolla ja mussuttanut itsekin ajaessaan pääsiäismunia:

http://www.designerbase.co/wp-content/uploads/smart-car-lindt.jpg

Se ei siis ollut sama kuin se rusakko siellä pellonlaidassa, se on Pääsiäispupun suomalainen pikkuserkku. Pääsiäispupu puolestaan on alkujaan saksalainen.

>Pääsiäispupu – La, 2013-03-23 11:15

Tottakai pääsiäispupu käy, tai pääsiäiskissa tai kettu. Se on hauskaa hupsutusta isommillekin, jotka eivät enää varsinaisesti usko pääsiäispupuun. Mutta sadussa kaikki on mahdollista ja arkipäivä piristyy pääsiäiskissoja ym. miettiessä. Eikä pupun käynti vaadi kovin paljon: osta suklaamunia ja piilota ne yöllä esim. lapsen pipoon tai sukkaan.

>Happy Easter – La, 2013-03-23 13:56

Meillä kävi 1. pääsiäispäivän aamuyöllä aina kukko munimassa pääsiäismunan. Tätä perinnettä olen jatkanut myös omille lapsilleni. Meillä kukko tosin munii munat aina jonnekin piilopaikkaan lapsen huoneeseen, josta ne on hauska etsiä. Jo aikuinen tyttäreni haluaa myös tänä pääsiäisenä tulla kotiin etsimään kukon munimia.

>Äityli – To, 2013-03-28 13:55

Onko kirjoittaja ihan oikeasti psykiatri? Teksti on kerta toisensa jälkeen uskomattoman naiivia, ikään kuin kirjoittajalta puuttuisi se kuuluisa maalaisjärki.

Eiköhän tämä pääsiäispupu mene ihan samaan kategoriaan joulupukin ja hammaskeijun kanssa niin kuin joku aiemmistakin kirjoittajista jo mainitsi. Jotenkin me vanhemmat olemme näiden asioiden kanssa eläneet aiemminkin: ehkä psykiatri itsekin on uskonut joulupukkiin lapsena? Yhtenä jouluna/ pääsiäisenä lapsi ei vaan usko enää, siihen asti se on mukavaa leikkiä.

>Maalaisjärki – La, 2013-03-23 14:48

Eihän satujakaan voi lukea lapselle!!! Tällä ideologialla sekin on petos ja vanhempana joudut siitä aikanaan vastuuseen. Ei Nalle Puh tai Retu Roope ole oikeesti olemassa ja näitä lukemalla huijaat lastasi ja vaarannat hänen uskonsa vanhempiin. Voisiko lapsuus kuitenkin olla myös näitä ihania satuja, jotka me nyt jo aikuiset varmasti muistamme mukavina lapsuusmuistoina? En koe traumatisoituuneeni niistä vaan ihan jostain muista jo aikuisen elämään kuuluneista oikeista asioista

>voi sentään – La, 2013-03-23 19:39

Itse tykönäni olen hämmästellyt aikuisten välillä kiihkeänkin tuntuista ja vuosikausia kestänyttä keskustelua siitä, miten ja milloin ja kuka saa virpoa. Voi annettaisi sadun elää lasten elämässä. Minä en koskaan lapsena saanut olla pääsiäisämmänä (tornionjokilaaksossa oli sellainen tapa), koska se oli äitini mielestä kerjäämistä. Eikä meillä pääsiäispupuista puhuttu, yhden pääsiäismunan taisi jokainen lapsi saada tuolloin 1980-luvulla kerran pääsiäisessä. Muistan aina sen osattomuuden tunteen kun meillä sai kuitenkin muut kylän lapset käydä pääsiäisämminä hienot kirjavat vaatteet yllä, pannut käsissä. Olisin niin tahtonut heidän joukkoonsa! Nyt olen suonut omille lapsilleni virpomisen ilon, ja he saavat pukeutua iloisenvärisiin pienen pääsiäisämmän vaatteisiin. Ja kyllä, saivat virpoa eilen palmusunnuntaina muutamassa naapuripaikassa ja toivotella hyvää pääsiäistä. Ja he olivat siitä niiiin onnellisia. Kerroin myös virpomisen uskonnollisesta taustasta, kuusivuotiaani sitä jo ymmärtääkin. Onhan tällainen toki sekoitus läntistä ja itäistä kulttuuria ja kyllä, menee pakanuus ja ortodoksiperinne sekaisin. Mutta meneväthän joulunkin perinteissä sekaisin kristinusko ja pakanalliset tavat. Ja silti joulupukki käy monissa kristityissä kodeissa. Annetaan sadun ja lastenkulttuurin kukoistaa! Harjoitellaan muumimamman leppoisaa asennetta: on monia tapoja tehdä asioita oikein. Tärkeintä on onnellisuus, yhteenkuuluvaisuus - ja pieni annos herkkuja ja satua silloin tällöin. Lasten yksinkertaisten ilojen rajoittaminen ja arvosteleminen saattaa kantaa ikäviä seurauksia aikuisuuteen saakka. Hyvää ja rauhallista pääsiäistä kaikille! Pidetään jokainen kiinni omista pääsiäisperinteistä, ne ovat juuri oikeita juuri meille!

>Muori – Ma, 2013-03-25 03:03

Muistan erään isosiskon, joka kertoi syöneensä pikkuveljen saaman leppäkertun - koska löysi sen ensin :) Kiinnijääminen kulki jotenkin näin:
-Kukahan on syönyt veljen suklaakoppakuoriaisen?
-Ei se ollut koppakuoriainen, se oli leppäkerttu!

Olen sujuvasti "valehdellut" lapsilleni kaikkien mahdollisten satuolentojen olemassaolosta. Valehtelu on lainausmerkeissä siksi, että minusta joulupukki on kiva, ja miten hauskaa onkaan sopivana hetkenä vihkiä lapsi mukaan salaisuuteen - siihen, ettei kaiken ole pakko olla faktisesti totta jotta siihen voisi uskoa. Kuinka ylpeä lapsi onkaan, kun hän tietää aikuisten, isojen!, salaisuuden, ja osaa olla juonessa mukana!

Siksi toisekseen olen aivan vakuuttunut, että metsät vilisevät keijuja, niitä ei vain näe. Jos laittaa silmät kiinni ja katsoo, niin siellä ne ovat, puikahtelevat kohta valkovuokkojen alla!

>Aija – To, 2013-04-11 21:46

lisää kommentti

Lisää kommentti

aiheet

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä