Kleopatra (12)

Jos viikko sitten esitetty Ristin merkki oli pahamaineisin esimerkki ohjaaja Cecil B. DeMillen tavasta tirkistellä seksiä ja väkivaltaa spektaakkelien kulisseissa, on hänen kaksi vuotta myöhemmin tekemä Kleopatra (Cleopatra, 1934) huomattavasti kiltimpi elokuva.

Selitys tähän paljastuu elokuvan aloittavassa tekstiplanssissa, jossa todetaan erään elokuva-alan järjestön tarkastaneen Kleopatran sisällön ja että elokuvan tarkastusnumero on 80. Kleopatra oli siis vasta 80. elokuva, joka tuolloin uuden käytännön vuoksi joutui Yhdysvalloissa ennakkosensuurin tarkastamaksi. Siitä tuo tapa on sitten jatkunut näihin päiviin asti niin että nykyään tuo luku on jossain 50 000 paikkeilla.

Ennakkosensuurin vaikutus oli niin selkeä, että ennen ennakkosensuurin (”production code”) käyttöönottoa 1930-luvun alussa tehtyjä elokuvia kutsutaan usein ”pre-code”-elokuviksi niiden rohkeamman sisällön vuoksi. Sellainenkin yllättävä seuraus tästä sensuurista oli, että moni nyt tunnustettu klassikko, esimerkiksi Humphrey Bogartin tähdittämä Maltan haukka, tehtiin vain sen vuoksi että tarinan aikaisempaa filmiversiota ei enää voitu esittää uusien sensuurirajoitusten vuoksi.

Mutta ennen kaikkea ennakkosensuuri merkitsi että Ristin merkin kaltainen hurjastelu seksillä ja väkivallalla katosi amerikkalaisista elokuvista seuraavien 30 vuoden ajaksi. Ja kun pelkän seksin ja väkivallan varaan ei voinut enää rakentaa, erityisesti DeMillen oli tehtävä parempia elokuvia. Kleopatra on kerronnaltaan dramaattisempi ja notkeampi kuin Ristin merkki, ja hetkittäin se sanailussaan muistuttaa jopa 1930-lukulaisia seurapiirikomedioita, jota vain nyt jostain syystä näytellään toogissa ja haaremiasuissa.

Tarinaltaan se kuitenkin kertoo Egyptin kuningattaren Kleopatran tarinan sellaisena kuin se Hollywoodissa tunnetaan. Käyttääkseen Rooman valtaa ja armeijoita loisteliaan hovinsa turvana Kleopatra viettelee ensin Julius Caesarin ja sitten Marcus Antoniuksen mutta saa aikaan sisällissodan Rooman valtakunnassa.