Pelin säännöt (7)

Englantilainen Sight & Sound -lehti järjestää joka kymmenes vuosi äänestyksen, jossa maailman ykköskriitikot valitsevat kymmenen kaikkien aikojen parasta elokuvaa. Tuon äänestyksen parhaita menestyjiä on ollut Jean Renoir'n vuonna 1939 ohjaama Pelin säännöt (La Régle du jeu), onhan se joka kerta ollut kymmenen parhaan joukossa ja yleensä heti kakkosena Citizen Kanen jälkeen. Tuoreimmassa, tänä vuonna järjestetyssä äänestyksessä Pelin säännöt oli neljäs.

Ensimmäistä kertaa Pelin säännöt katsova voi yllättyä. Onko tämä tosiaan yksi maailman aivan parhaita elokuvia? Tämä pinnalta katsoen melko hilpeä kertomus ranskalaishienoston viikonloppujuhlista erään markiisin maalaiskartanossa metsästyksineen ja palvelusväen metkuineen? Pelin sääntöjen tärkeys ei luultavasti avaudu, ellei elokuvaa liitä sen omaan tekoaikaan ja maailmaan, johon se valmistui.

Pelin säännöt sai ensi-iltansa heinäkuussa 1939, alle kaksi kuukautta ennen toisen maailmansodan käynnistymistä. Sen piti olla Renoir'n varoitus katastrofista, johon Eurooppa oli juuri syöksymässä. Hitler ja muut eurooppalaiset diktaattorit olivat jo vuosia uhonneet sotaa ja varustautuneet siihen, mutta Ranska vain tanssii ja puuhastelee omien rakkaushuoliensa parissa porvariston johdolla. Kukaan ei piittaa todellisista vaaroista ja uhkaavasta myrskystä, joka on pian pyyhkäisevä nämäkin ihmiset mennessään.

Renoir itse luonnehtikin Pelin sääntöjä sotaelokuvaksi, jossa ei viitata kertaakaan sotaan, ja hyökkäykseksi ajan yhteiskuntaa ja sen rappiota vastaan. Herraskartano muodostaa mikrokosmoksen vuoden 1939 Ranskasta.

Tuo yhteiskunta ehti tyrmätä Renoir'n elokuvan täydellisesti ennen omaa tuhoaan. Ensi-illassa puhkesi jopa mellakka, sillä elokuva nähtiin moraalittomana ranskalaisuuden pilkkana. Renoir lyhensi elokuvaa lähes puolella tunnilla, mutta tämäkin versio kiellettiin sodan sytyttyä. Saksalaisten voiton jälkeen Renoir ja pääosaa esittänyt juutalainen Marcel Dalio, jonka vanhemmat kuolivat keskitysleirillä, pakenivat Hollywoodiin.

Sodan aikana Pelin sääntöjen täydellinen kopio tuhoutui ilmapommituksissa. Vuonna 1956 tehtyjen löytöjen ansiosta elokuva restauroitiin taas kuntoon. Nyt se sai haltioituneen vastaanoton sekä kriitikoilta että yleisöltä.

Pelin sääntöjen vaiheikas historia jättää usein varjoonsa itse elokuvan kerronnalliset ansiot. Siihen on punottu valtava henkilöhahmojen ja ihmissuhteiden verkko, jonka säikeitä Renoir seuraa hämmästyttävän vaivattomasti ja selkeästi. Tarkkailkaapa esimerkiksi, kuinka monessa kohtauksessa on ihmisryhmiä eri syvyystasoissa puhumassa ja vähän väliä poistumassa tai ilmestymässä kuvaan ilman että tästä kaikesta syntyy hallitsematon kaaos.

Tällaista Robert Altmanin ohjaukset mieleen tuovaa kerronnan monisäikeisyyttä vastaa elokuvan tunteiden mosaiikki, jossa pureva satiiri ja riehakas farssi, ihmisten suru ja tuska sekä rakkaus ja väkivalta kietoutuvat kaikki lähelle toisiaan. Niinpä Pelin säännöt ei ole vain tarkkanäköinen kuvaus pian katoavasta maailmastaan vaan ihmisestä itsestään, ja monelle se on ollut myös modernin elokuvakerronnan lähtölaukaus.

(Teksti: Vesa Nykänen)

Ennen elokuvaa esitetään sen jännittävistä vaiheista kertova ranskalaisdokumentti Olipa kerran... Pelin säännöt.

Katso myös Festivaalipuhetta: Pelin säännöistä puhuu muun muassa kirjailija Sirpa Kähkönen.