Matka anoreksiaan

Julkaistu perjantaina 05.02.2010 5 182

Olen elänyt puolitoista vuotta anoreksian kanssa. Dokumentin tekijänä, en itse sairastavana tai läheisenä.

Aihetta aloittaessani ystävättäreni (elokuva-alan ihminen) kysyi: Onko järkeä? Dokumentteja anoreksiastahan on tehty pilvin pimein.

Jäin miettimään – tottahan se on. Olen nähnyt lukuisia dokumentteja aiheesta, mutta mitä oikeasti tiedän sairaudesta?

Ulkokohtaisia kohtaloita, kikattavia tyttösiä, vatulointia median ja mallimaailman vaikutuksista, päivittelyä anorektikoiden toisiaan ihannoivista nettisivustoista

Miltä oikeasti tuntuu ja näyttää?

Otin tavoitteekseni yrittää näyttää, miltä anoreksia kanssa eläminen oikeasti tuntuu ja näyttää. On päästävä iholle.

Ensimmäinen, varma ja sopivasti kaiken kattava ajatus oli valita kaksi eri-ikäistä naista ja yksi mies edustamaan tyypillistä taudinkuvaa. Nykyäänhän anoreksia, kuten kaikki syömishäiriöt, on kaiken ikäisten niin naisten kuin miestenkin tauti.

Asettamani tavoite kuitenkin saneli erilaisen, riskialttiimman ratkaisun: Voidakseni keskittyä ja näyttääkseni sairastavan arkitodellisuutta on dokumentissa ”Pakomatka anoreksiasta” ainoastaan yksi päähenkilö.

Seurasimme vuoden hänen elämäänsä eikä yhteinen matkamme ollut varma, helppo tai mutkaton.

Missä ajantasaiset tilastot?

Päähenkilöni on jo selvästi teini-iän ylittänyt, stereotypioiden ja mielikuvien mukaisesti ”liian vanha anorektikoksi”.

Katsojat eivät voi paeta dokumentin todellisuutta selittämällä syitä ja seurauksia esimerkiksi vanhempien erolla, koulukiusaamisella, väkivallalla tai onnettomalla lapsuudella. Päähenkilölläni on ollut kaikki hyvin.

Käymme taustoittavia maratonkeskusteluja uudelleen ja uudelleen, sovimme tavoista edetä. Keskusteluista huolimatta sairaus tuottaa hellittämättömän epävarmuuden kaikkeen – tilanteen ollessa päällä, anoreksia vie voiton ja sopimukset saavat jäädä.

On pelottavaa miten moni – kuullessaan dokumentistani – on tullut kertomaan omakohtaisia kokemuksiaan. Ihan lähipiirissä, omassa perheessä, lasten kavereissa, ystävissä, sukulaisissa. Jopa 10-vuotias anorektikkotyttö. Kuulen myös anoreksiaan kuolleesta tytöstä.

Ei kai tilanne vaikkapa kymmenen vuotta sitten näin paha ollut?

Tilastoissa eivät anoreksia ja muut syömishäiriöt juurikaan näy. Se vähä, mitä tilastointia on näyttää hienoista lisääntymistä. Kysyttäessä tilastoinnin puutteesta asiantuntijat vastaavat, että syynä on rahapula. Syömishäiriöön kuolleitakaan ei tilastojen mukaan ole kuin yksi vuodessa.

Aika hassua, että satun juuri YLEn käytävällä törmäämään tämän vuosittaisen yhden ja ainoan läheiseen!

Sairastuneet heitteillä?

Osaavatko lääkärit tunnistaa syömishäiriöt? Miten heidän koulutustaan päivitetään? Kuinka moni saa väärän tai epätarkan diagnoosin esimerkiksi masentuneena tai lääkkeiden väärinkäyttäjänä?

Miten yhteiskuntamme selviytyy syömishäiriöistä, kun virallisesti hyväksyttyä tutkimustietoa on liian vähän. Missä syömishäiriöitä hoidetaan, kun virallisia hoitomuotojakaan ei ole? Kuinka moni syömishäiriöinen kulkee lähete kädessään paikasta toiseen, jonosta toiseen, apua löytämättä?

Kuinka moni jätetään omaishoitajan harteille, vaikka kaikki osapuolet tietävät, ettei omainen pysty auttamaan. Päinvastoin, inhimillisistä syistä johtuen, omainen vie usein sairautta vain pahempaan suuntaan ja lujittaa syömishäiriön otetta.

Dokumentissani en halunnut puuttua tapahtumien kulkuun tai ryhtyä ”terapoimaan” kantaa ottaen. Valitessani dokumentin tavan käsitellä ”vain” yhtä tapausta, valitsin myös tyylilajin, joka jättää journalistiset faktat pois.

Toivottavasti dokumentti kuitenkin antaa potkua jatkokäsittelylle, jossa faktat ja vastuulliset läpi koko hierarkian – sosiaali- ja terveysministeriö, Kela, sairaanhoitoyksiköt, hoitopaikat – kaivetaan esiin.

Vaikka sulkisimme suumme, silmämme ja korvamme ei syömishäiriö katoa. Eräänä kauniina päivänä täysin varoittamatta tauti saattaa asua sinun luonasi!

Rohkeutta ja luottamusta

Dokumentaristin työ on usein yksinäistä. Tätä elokuvaa tehdessäni työryhmästä tuli tärkeä tuki. Teimme kaikki yhdessä matkaa maailmaan, jota emme yleensä pääse seuraamaan. Uskallan sanoa, että tämä työ on jättänyt jokaiseen meistä lähtemättömän jäljen. Kiitos tuotantopäällikkö Nina Varis, kuvaaja Arto Kaivanto, leikkaaja Petteri Kauhanen ja äänivelho Ari-Pekka Heikkinen!

Lähes elämää suurempi totuus on, että suurin kiitos kuuluu päähenkilöllemme ja hänen äidilleen. Vain heidän rohkeutensa ja luottamuksensa kaiken väsymyksen, epätoivon ja lohduttomuuden keskellä teki dokumentin toteuttamisen mahdolliseksi. Ja tietysti, heidän loistava huumorintajunsa!

Kynnys antaa kasvot vaikealle ja henkilökohtaiselle aiheelle on ymmärrettävästi erittäin korkea.

Nämä ovat niitä hetkiä, kun julkinen palvelu juhlii. Mainosajat Pakomatka anoreksiasta -dokumentin välissä olisivat saattaneet mennä varsin huonosti kaupaksi.

Lopuksi lainaan ystäväni kommenttia ennakkokatselusta, ja toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni katsoja voisi nähtyään dokumentin yhtyä:
”Ajatuksiin dokumentti jäi pyörimään! Kysyit tiesinkö, että anoreksia on tuollaista. En, enkä tiennyt olevani niin kapealla näkemyksellä.”

 

Nina Stenros
Toimittaja
YLE Asia

 

 

Kirje Marjalta!

 

Ykkösdokumentti: Pakomatka anoreksiasta

 

YLE Puhe jatkaa syömishäiriöistä

 

Suosittele182 Suosittelee

Kommentit

sunnuntaina 07.02.2010

Ei todellakaan voi olla niin, että anorektikkoja kuolisi vain yksi vuodessa! Miten esimerkiksi juuri minä satun olemaan anoreksiaan kuolleen lukiolaisen luokkakaveri? Tapauksesta tosin on jo kolmekymmentä vuotta, ja siihen aikaan anoreksiasta ei erityisen paljon puhuttu saati sitten tiedetty.

Itse kärsin lievästä epäspesifisestä syömishäiriöstä ja eräässä vaiheessa elämääni olin lähellä anoreksiaa - nelikymppisenä. Olin niin stressaantunut ja kiireinen, että syöminen jäi todella vähiin. Välillä söin vain yhden banaanin työpäivän aikana ja pistin kotona suoraan nukkumaan. Siinä kävi niin, että vaikka olisin halunnutkin syödä, en enää saanut alas mitään muuta kuin greippilimsaa. Säikähdin pahanpäiväisesti kun käsitin että tosi oli kysymyksessä, ja muutaman päivän ajan pakotin itseni itkien syömään aivan pieniä tuorekurkun palasia. Pääsin kynnyksen yli ja sain alas päivä päivältä suuremman määrän, kunnes aloin syödä normaalisti.

Onko tätä fyysistä puolta tutkittu tarpeeksi? Siis että kun elimistöltä on viety ravinto, se alkaa hyvin nopeasti hylkiä sitä?

sunnuntaina 07.02.2010

Sairastuin vakavaan anoreksiaan 21 vuotiaana ja kesti 6 vuotta toipua siitä. Nyt 34 vuotiaana voin sanoa olevani 99% tervehtynyt anoreksiasta.

Asun pääkaupunkiseudulla ja sain alusta alkaen todella hienoa hoitoa YTHS:ltä, HYKS:iltä ja kaupungilta. Sain Kelan valtuuttamaa terapiaa sekä Valtava-tukea yksityiseen terapiaan näinä vuosina. Kaksi kertaa 2000-luvun alussa olin pidempiä aikoja Lapinlahden sairaalassa kun paino laski alle 14 BMI:hin. Sain apua maan parhaimmilta syömishäiriöexperteiltä. Minulla oli onnea.

Tervehtyneenä kuulen kuinka hoito on huonontunut eteenkin pääkaupunkiseudulla. HYKS:in syömishäiriöyksikköön (sairaalahoitoon) on jopa kahden vuoden jonotusaika. Kaikki syömishäiriöiset sysätään avohoitoon. Tänä päivänä on luultavasti vielä suurempi tarve hyviin hoitoihin, kun osataan diagnostisoida paremmin syömishäiriöitä.

Kiitos että tälläisiä dokumenttiohjelmia tehdään. Toivon että viranomaiset havahtuisivat ja parantaisivat hoitomuotoja anorektikoille.

Olen elännyt kaiken sen mitä dokumenttiohjelman nainen elää. Elämä on suoranaista helvettiä anoreksiassa - anoreksia on vankila. Ja ilman asianmukaista hoitoa, siitä ei pääse pois.

sunnuntaina 07.02.2010

Näin loppuosan ohjelmasta ja minulle tuli aivan tätä tämän nuoren naisen puolesta. Kertokaa hänelle, että hankkiutuu kehoterapiaan! Omien tunteiden opiskelua, tuskallisten asioiden läpikäyntiä ja tunteiden näyttämistä/kohtaamista. Sieltä se apu tulee..sisältäpäin. Asianmukainen hoito on oleellista, mutta jos sitä ei saa niin tätä voi yrittää. Ohjelmassa näytetty kohtaus nallekorttien valinnasta oli mun mielestä jotenkin aivan ulkokohtaista. Tärkeintä olisi hyväksyä ja rakastaa itseänsä. Päästä siitä "hitaasta itsemurhasta". Kehoterapiaan pliis

tiistaina 17.08.2010

Minun tyttäreni kuoli anoreksiaan tänä vuonna. Asiat aivan retuperällä ainakin Tampereella. Pitäisi olla erilainen hoitoon saattaminen, jos oma reaaliteetitaju jo pettää. Kamala suru. Hän oli koulutukseltaan yhteiskuntatieteen maisteri. Suruni kestää koko loppuelämäni ajan.

perjantaina 05.08.2011

Katsoin dokumentin. Sanat ovat hieman hakusessa kun yritän ilmaista kuinka paljon voimia haluaisin toivottaa tuolle Marialle toipumisessa. Marian äidille jaksamista tärkeässä tehtävässä.

-Mari

Lisää kommentti

Tämän kentän sisältöä ei näytetä julkisesti.
Vastaa alla olevaan kysymykseen.
Kysymyksen tarkoitus on varmistaa, että lähetetty kommentti ei ole tietokoneella automaattisesti luotu häiriöviesti.

Selaa juttuja asiasanojen mukaan




Muualla Yle.fi:ssä