Syyllistysdekkarin synty

KIRJAILIJAPARI Maj Sjöwall ja Per Wahlöö raivasi tietä yhteiskunnalliselle pohjoismaiselle dekkarille jo 60-luvulla, joten 10 kirjaa rikoksesta –sarjassa tulee vuoroon heidän teoksensa

Bussimurha (1968/1974).

Viime vuosina ruotsalaiset ja norjalaiset dekkarit ovat nousseet maailman myyntilistojen kärkeen. Miksi? Perustuuko skandinaavien menestys Elm Street –ilmiöön?

Kauhuelokuvien kliseisin tapahtumapaikka on hyvinvoiva, vehreä omakotialue, jossa riittävästi proteiinia syöneet kuvankauniit teinit kasvavat ottamaan oman siivunsa Amerikkalaisesta Unelmasta.

Osaamme odottaa, että kulman takaa ilmestyy kammottava, verenhimoinen kostaja, Freddy Krueger…

Skandinavian maat ovat vauraita, idyllisiä ja tasa-arvoisia ihanneyhteiskuntia. Niinpä Elm Street –säännön mukaisesti pinnan alta löytyy naisvihaa ja natsismia (Stieg Larsson), rasismia ja riistoa (Henning Mankell), hyvinvointivaltion rapautumista (Leif GW Persson), pohjoisten metsien vaiettuja salaisuuksia (Åsa Larsson), Tukholman etnistä sotaa (Jens Lapidus), eliittiväen raakuutta (Anne Holt),  heikompien hyväksikäyttöä (Karin Fossum) ja kansainvälisen tason päihdeongelmia (Jo Nesbö).

”Ruotsalaisen hyvinvointivaltio tunnettiin jo 60-luvulla", selvittää vakiovieraani Anna Kortelainen. "Muualla on ostettu tämä brändi, että se on suunnilleen maanpäällinen paratiisi. Ja se [kiehtoo], että paratiisissa on käärme, että sielläkin tapahtuu tällaisia. Ne eivät välttämättä ole mitään rituaalimurhia, siinä on arkisuus, mutta myös sopivasti eksotiikkaa. Samaan tapaan kuin Helsingissä ennen vanhaan kuvattiin elokuvia, jotka esittivät Leningradia tai Pietaria, sopivasti eksotiikkaa – vähän lunta ja revontulen illuusiota.”

Ovatko skandinaaviset dekkarit Amerikassa ja Britanniassa suosittuja juuri siksi, että avoin kateus muuttuu taantumukselliseksi vahingoniloksi? On turha tavoitella hyvää yhteiskuntaa, koska ihminen on syntinen ja mätä. Sosialidemokratia on siis valhetta.

Päinvastaisesta kulmasta Maj Sjöwall ja Per Wahlöö väittivät ihan samaa. Hyvinvointivaltio on silmänlumetta, Olof Palme on petturi ja rikollisuus on oire kapitalistisesta riistosta. Viime kädessä syyllinen rikoksiin on yhteiskuntajärjestelmä.

ÄÄRIVASEMMISTOLAINEN kirjailijapari epäonnistui vallankumouksen lietsonnassa. Kun heidän suurtyönsä, Martin Beck –kirjasarjan kymmenes ja viimeinen osa ilmestyi 1975, Per Wahlöö oli kuollut ja vasemmistoradikalismi samoin. Mutta huonon omatunnon perinnön he onnistuivat jättämään, hankkimaan sillä hyvät tulot ja auttamaan seuraajatkin miljoonatileihin.

Sjöwallin ja Wahlöön kirjasarja onkin kansankodin itseruoskintaa. Hyvinvoinnin hinta on ainainen huolestuneisuus.

Protestanttisessa nollasummapelissä elämästä ei saa  nauttia ilman syyllisyyttä. Oma hyvä on aina ansaittu toisen kustannuksella, joten juuri menestys todistaa varmuudella, että asiat menevät samaan aikaan pahasti vikaan. Huonoina aikoina säälitään köyhiä ja työttömiä. Hyvinä aikoina huolestutaan tuloerojen kasvusta.

Tätä menestyksestä masentuvaa mielentilaa puhuttelee Nordic Noir, skandinaavinen syyllistysdekkari. Niiden ystävä on myös ohjaaja-näyttelijä Leea Klemola, joka on sunnuntainen vieraamme. 

"Rikolliset ovat inhimillisiä, rikokset ovat ihmisen kokoisia. Silloinhan menee aina päin helevettiä kun ruvetaan [kirjoittamaan] ihmistä isommista rikoksista. Kun tulee se 'huumebisnes'... Mä en usko, että huumeita on oikeesti olemassa. Suomessahan ei voi olla dekkaria, jossa on huumebisnestä, se on ihan naurumyrskyä. Jotkuthan yrittää kansainvälistä rikollisuutta, sehän on naurettavaa. Silloin on ihan, että 'Voi ressukka, tuo ihminen yrittää päästä kansainvälisille markkinoille': että nyt on täällä tämmöistä maailman laatuluokan rikollisuutta.” 

BUSSIMURHAA – joka ilmestyi 1968 ja käännettiin 1974 – lienee luettu täällä Suomessa ihmetellen. Ruotsissa oli vaikea nähdä suuria epäkohtia, kun samaan aikaan sadat tuhannet suomalaiset lähtivät hakemaan parempaa elämään juuri länsinaapurista.

Suomalainen hyvinvointivaltio oli vasta syntymässä silloin, kun ruotsalaiset jo surivat sen haurastumista ja häviötä.

Tämä yli 20 vuoden viive ehkä selittää, miksi Suomen rikoskirjailijat eivät ole päässeet osallisiksi Ruotsin ja Norjan kollegoiden maailmanmaineesta. Syyllistysdekkarilta puuttuu perinne, jonka pitkä hyvinvointihistoria tuo.

Leea Klemolan mielestä loistava suomalainen poikkeus oli Matti Yrjänä Joensuu, jota hän pitää paljon parempana kuin Sjöwallia ja Wahlöötä. Klemolalla onkin ohjelmassa kitkeriä terveisiä arkkipiispa Kari Mäkiselle, joka puhui koskettavasti Harjunpäästä ja rakkauden nälästä kolme viikkoa aiemmin.

Kannattaa siis katsoa 10 kirjaa rikoksesta TV1:ssä sunnuntaina kello 20. Luvassa kupliva keskustelu, jossa Leea Klemola kertoo myös, miksi hän rakastaa, siis rakastaa poliiseja. 

Kuuntele tämä kolumni audiona Kultakuume-ohjelmassa.