Kuten tunnettua, Franz Kafka oli päivätyössä vakuutusyhtiössä. Kirjailijan elämäkertalegendat alentavat hänet pikkuvirkamieheksi, koneiston avuttomaksi rattaaksi, koska sellaisia hän itse kuvaa. Mutta tosiasiassa hän oli antaumuksellinen ja arvostettu vakuutusanalyytikko, joka kehitti korvausjärjestelmiä ja onnettomuusluokituksia.

Kafka, keskijohdon uratykki! Tämä ajatus sai minut lukemaan aivan toisin silmin Oikeusjuttua, joka on 10 kirjaa vallasta –sarjan päivän teos.

Ohjelman vieraalle, EU-komission varapuheenjohtajalle Olli Rehnille kafkamaiset tilanteet ovat tuttuja. Kreikan kriisi tai EVM-sotkut ovat oma juttunsa, mutta aivan konkreettisesti absurdi oikeusjuttu osui hänen ystävänsä Alpo Rusin kohdalle.

Kafkan päähenkilö Josef K saa yllättäen syytteen, mutta rikosta ei koskaan osoiteta, eikä tuomioistuimen sijaintia tai aikataulua. Samoin Rusin yllätti Suojelupoliisin julkinen syytös vakoilusta DDR:n hyväksi. Olli Rehn osallistui ystävänsä ja puoluetoverinsa oikeustaisteluun, joka onnellisesta lopusta huolimatta jätti Rehnin sieluun vamman.

”Kafkan perusviesti on se, että yhteiskunnan mielettömyyttä vastaan pitää pyrkiä kamppailemaan", Rehn tulkitsee. "Hän ei sitä sano, mutta pelkästään kuvaamalla tämän järjestelmän mielettömyyden ja sen, miten se tietyissä tilanteissa polkee ihmistä tavalla, joka saa ihmisen itsekin uskomaan omaan syyllisyyteensä. Tämä on niin mieletön tarina, ettei sellaista saa tapahtua tosielämässä.”

Mutta Josef K:n ongelma ei ole se, ettei hän saa oikeutta, vaan se, että sitä tulee liikaa ja kaikkialta. Hän etsii turhaan sitä valtaa, joka voisi hänet vapauttaa tai edes kertoa totuuden.

Tragikoomisinta on se ponnekkuus, jolla Josef K hakee oikeutta järjettömään syytteeseensä. Jos kirjailijan omakuvan kääntää toisinpäin, eli hän ei olekaan surkimus vaan firman tuloksentekijä, silloin päähenkilökään ei ole avuton yksilö vaan tarmokas sarasvuolainen sankari. Kun tarpeeksi tsemppaa, omasta itsestä löytyy ratkaisu ulkoiseen kaaokseen.

Samalla Josef K uppoaa syvälle narsistiseen pakkomielteeseen.  "Koko hänen ympärillään oleva yhteisö on olemassa vain häntä varten ja hänen ongelmansa ratkaisua varten", sanoo ohjelman vakiovieras Anna Kortelainen. "Hän takertuu erilaisiin ihmisiin vain saadakseen heistä hyötyä, heillä on vain välinearvo. Joskus vähän koomisellakin tavalla - hän toimii hyvin irrationaalisesti.”

Olli Rehn hämmästelee, miten osuvasti Kafka kuvaa tulevaisuutta, sosialistista pakkovaltaa, vaikka itse eli kaikin puolin lempeässä Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa.

Vai kuvaako? Ehkei Kafkan kohteena ollutkaan tietty järjestelmä, vaan moderni hallinto yleensä. Tässä kohtaa kannattaa muistaa Kafkan päivätyö: vakuutusmatematiikka ja riskienhallinta.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault väitti, että moderni yhteiskunta alkoi kehittyä 1700-luvulla, kun siirryttiin itsevaltiuden kurinpidosta kohti järkiperäistä väestön hallintaa. (Dramaattista muutosta kuvaa oivallisesti Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, uskokaa tai älkää. Puhutaan siitä lisää kahden viikon päästä.)

Nykyaikaisen hallinnan taito on sitä, että tunnistetaan yleiset lainalaisuudet ja todennäköisyydet. Yksilö on valtion kannalta vain persoonaton keskiarvo, jota hallitaan vain osana väestöä, erilaisten luokitusten ja riskianalyysien tyypillisenä edustajana.

Modernissa, liberaalissa yhteiskunnassa yksilö on vapaa – mutta samaan tapaan kuin orpo lapsi on vapaa vanhemmistaan. Välinpitämätön valta jättää yksilön yksin, tekemään mitä tahtoo, eikä enää kerro hänelle, mikä on oikein ja väärin - ainoastaan sen, mikä lisää hyvinvointia ja tuottavuutta.

Valta ei siis vastaa Josef K:lle, mikä on hänen rikoksensa, missä hänet tuomitaan, mikä on hänen rangaistuksensa, sillä Josef K:ta ei ole olemassa. Kafkan sankarin johtopäätös on ainoa mahdollinen: hän lakkaa olemasta.

Tämä on siis minun tulkintani Kafkan Oikeusjutusta, ja illalla kuullaan kaksi muuta, paikka paikoin ihan vastakkaista näkemystä. Siksi se onkin klassikko, se avautuu aivan erilaisena eri ihmisille ja uudella lukemalla uudella tavalla.

Kaiken lisäksi Olli Rehn paljastaa, miten englantilainen punk-yhtye Clash on vaikuttanut Suomen EU-politiikkaan ja Keskustan johtovalintoihin.

10 kirjaa vallasta TV1 torstaina 2.8. klo 21.05

Kuuntele teksti radiokolumnina Yle Radio 1:n Kultakuumeen sivuilla

Keittiönpöytien keskusteluissa vedetään usein esiin natsikortti. Muut keskustelijat protestoivat, jos jonkun mielestä Kreikan kriisi muistuttaa 1930-luvun Saksaa. Täysin kiellettyä on verrata ketään poliitikkoa Adolf Hitleriin.

Natsikortti tarkoittaa siis, että epäreilu keskustelija turvautuu äärimmäiseen perusteluun, josta ei voi järkevästi olla toista mieltä. Vedotaan johonkin absoluuttiseen, jolloin keskustelu tyrehtyy.

Mutta eikö natsikortista protestoiminen tarkoita juuri sitä, että Hitlerin valta oli ainutkertainen poikkeusilmiö? Jos taas ajatellaan, että natsivalta on vain yksi autoritäärisen politiikan laji, tai että tuttuja piirteitä voi löytää demokraattisestakin toiminnasta, silloin natsikorttia saa ja pitää pelata. Jos Hitleristä ei enää tänään puhua, niin miten voimme oppia historiasta?

Näihin kysymyksiin vastasi Veikko Huovinen kuvitteellisella Hitlerin elämäkerrallaan Veitikka, jota ruoditaan tänään 10 kirjaa vallasta –sarjassa. Huovisen mielestä Hitleriä ei pidä haudata hirveyksien museoon absoluuttisen pahan osastolle, vaan Hitler elää, aina ja kaikkialla, erilaisissa valeasuissa ja valeaatteissa.

Natsien perintö näkyy myös niissä, jotka muka vastustavat natseja. Tämä oli Huovisen viittaus Neuvostoliittoon, jonka vertaaminen Natsi-Saksaan oli hyvin uskaliasta. Vuonna 1971 Suomi oli suomettuneimmillaan ja taistolaisliike nosti päätään.

Vihainen humoristi kun on, Huovinen ihmettele: Niten ihmeessä Saksa ja koko maailma saattoi hetkeksikään langeta tuon kaikkien aikojen kujeilijan, ihmiskunnan suurimman velikullan hillittömiin metkuihin?

Illan vieras, näyttelijä-muusikko Olavi Uusivirta etsii vastausta näin: ”Veikko Huovisen tulkinnassa Hitler oli verraton näyttelijä. Sitähän valta yksinkertaistettuna, pelkistetyimmillään on. Hitler aina mietti etukäteen, mitä kautta hän lähestyy kohtaamista. Ottaako hän kaapista sveitsiläisen suklaarasian, vai alkaako huutaa suoraa huutoa päin naamaa?”

Vallassa on aina kyse näyttelemisestä. Demokratiassakin mietitään, onko vallankäyttäjä uskottava, vakuuttava – meneekö esitys täydestä ja todesta.

Vallan on tehtävä vaikutus, sen täytyy häikäistä ja houkutella. Siinä, että valta todella näyttää vallalta, natsit olivat suuria neroja. He käytännössä keksivät nykyaikaisen propagandan, ne vaikuttamisen keinot, jotka ovat tänäkin päivänä mainonnan ja manipulaation peruslakeja.

Vakuuttavat puitteet peittävät aina ajatusten tyhjyyden. Finanssikriisin ja eurokriisin aikanakin median asiantuntijoina esiintyvät samat  liituraitaiset talouden asiamiehet kuin ennenkin. Vaikka he olisivat väärässä ja ajaisivat maailman perikatoon, kaikki ottavat heidät todesta.

Humoristin resepti diktaattoreja vastaan on se, että heidät pitää tehdä naurunalaisiksi, heidät pitää nauraa vallasta.

"Naurussa on sen hirmuvallan vastustamisen mahdollisuus", sanoo ohjelman vakiovieras Anna Kortelainen. "Ensin joku uskaltaa vähän yskähtää, sitten muut alkavat nauraa mukana. Ja mitä useampi nauraa mukana, silloin syyllisyys, että näin ei saisi tehdä, jaetaan ryhmänä. Olennaista on, että se tehdään yhdessä.”

Tosikkomainen idealismi, herkkäuskoisuus, alttius imartelulle ja vakavamielisyys luovat tilaa Hitlereille. He syytävät keitokseen vielä kaunaa, kateutta ja sopivan viholliskuvan. Ehkä on onni, että Suomessa ei kunnioiteta poliitikkoja, ja varsinkin perussuomalaiset ovat tehneet lainsäädännöstä suurta viihdettä ja karnevaalia.

Olavi Uusivirta on näytellyt Hitleriä vaaleanpunaisessa univormussa. Nyt hän pohtii, millaisen viihdemusikaalin diktaattorista saisi – ja esittää lopuksi laulun Adolfille.

Tervetuloa 10 kirjaa vallasta –sarjan pariin tänäkin torstaina.

Kuuntele teksti Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnina täältä. 

Mantereen äärimmäisellä reunalla sijaitsee pieni idyllinen kylä, jossa asuu ehkä vähän sivistymätön, mutta rehellinen ja yhteenhitsautunut kansa. Se puolustaa omaa kulttuuriaan taistelemalla rohkeasti suurta imperiumia vastaan.

Ei ihme, että Asterix puhuttelee suomalaisia. Onhan pieni kansamme sinnitellyt vuosisatoja suurvaltojen  puristuksissa.

Mutta ei tässä ole mitään suomalaista, kaikki kansat kokevat niin. Ateenan kaduilla osoitetaan mieltä Euroopan unionia vastaan. Melkein jokainen britti vastustaa Brysseliä. Ja Asterix peilaa ranskalaisten samanlaisia pelkoja, tilattiinhan se tilattiin aikanaan René Goscinnyltä ja Albert Uderzolta nimenomaan vastavedoksi amerikkalaiselle ylivallalle.

Euroopan unionin tarkoitus oli hälventää kansallistuntoa, mutta kävikin päinvastoin. Vasta, kun vastassa on kasvoton ja pelottava imperiumi, tuo paikallinen identiteetti, joka vielä äsken tuntui vanhanaikaiselta, nouseekin tärkeäksi ja välttämättömäksi.

Monimutkaiset globaalit ongelmat aiheuttavat kansalaiselle päänsärkyä. Mutta helposti määriteltävä yhteinen vihollinen antaa elämälle tarkoituksen. Ulkopuolinen uhka torjutaan taikajuomalla – tämäkin on suomalaisittain tuttu ratkaisu.

Mutta mitä kansalainen voi muutakaan tehdä? Hänen ainoa aseensa on lyijykynän pätkä, joka annetaan joka neljäs vuosi kansakoulun jumppasalissa. Vain tyhmä kuvittelee voivansa oikeasti vaikuttaa monikansalliseen hallintoon ja talouteen. Kansalaisen valta on kaventunut symboliseksi, joten hän äänestääkin symbolisesti: muutosta vastaan, maailmaa vastaan, valtaa vastaan.

Ensi viikolla puhumme Raimo Sailaksen kanssa Tuntemattomasta sotilaasta ja suomalaisten ikuisesta kaipuusta talvisodan henkeen, jolloin ei tarvitse kysellä, vaan totellaan. Mutta jo tällä viikolla 10 kirjaa vallasta –ohjelman sarjakuvateos antaa politiikasta surkuhupaisan kuvan. Asterixin viesti on selvä: demokratia on turhaa, poliitikot lupaavat yhtä ja tekevät toista, kansanedustajat ovat turhaa väkeä.

Tämä surettaa ohjelman vierasta, Suomen Elokuvasäätiön toimitusjohtajaa Irina Krohnia, joka vietti yksitoista vuotta eduskunnassa vihreiden edustajana. Hänen mielestään poliitikot ovat kauttaaltaan fiksuja ja jopa mukavia ihmisiä, mutta he joutuvat vastaamaan vastuuttomien kansalaisten mahdottomiin vaatimuksiin.

”Edustuksellinen demokratia on mennyt sellaiseksi, että kansalaiset täydellisen vastuuttomasti ovat tällaisia mielihyväshoppareita, tulevat samaan aikaan sanomaan, että verot vaan alas ja lisää palveluita.”

Asterix ja Caesarin lahja on ainoa albumi, jossa gallialaiskylä käy vaaleja, koska päällikkö Aladobix saa haastajan. Mutta kesken suuren vaalikeskustelun roomalaiset hyökkäävät ja koko kylä joutuu puolustautumaan. Enää ei tarvitse vaivata päätään millään demokratialla, toteaa ohjelman vakiovieras Anna Kortelainen:

”Siitä tuli tällainen kekkoslainen konsensus, päästiin suomalaista tyydyttävään ratkaisuun: ei tullutkaan mitään konfliktia. Kansa ei repeydy kahtia, mikä on pahinta, mitä meille voi tapahtua.”

Mutta mikä on vaihtoehto demokratialle, mikä voisi korvata nuo parjatut poliitikot? Suomessakin vallitsee puolivirallinen varjovalta, jota käyttävät etujärjestöt, niin sanotut asiantuntijat, virkaeliitti ja talouden takapirut, joita ei valita vaaleilla. Päinvastoin, vaalit eivät vaikuta varsinaiseen valtaan – sen on Irina Krohn itse kokenut Säätytalon käytävillä:

”Muistan, kun olin ensimmäisissä hallitusneuvotteluissa, ja ainoissa kyllä myös, sinne lappaa Johannes Koromaa... ajattelin, että herran jumala, tässä on juuri saatu hirveästi ääniä ja ollaan kansan valitsemia, ja tulee kauhean näköistä jengiä kalvojen kanssa kertomaan ne faktat, jotka on sen neuvottelun reunaehdot.”

Asiassa on se iso paradoksi, että juuri Irina Krohn on vain pahentanut poliitikkojen halveksuntaa, toki tarkoittamattaan. Hänen suurin saavutuksensa eduskunnassa oli laki vaalirahoituksen julkisuudesta. Se johti lopulta valtavaan vaalirahaskandaaliin, joka ryvetti kymmeniä poliitikkoja.

Torstai-illan 10 kirjaa vallasta –ohjelmassa vihreiden entinen kansanedustaja kertoo, miksi perussuomalaisia kohdeltiin tässä yhteydessä täysin epäoikeudenmukaisesti.

Kuuntele radiokolumni Yle Radio 1:n Kultakuumeesta!

10 kirjaa vallasta: Asterix ja Caesarin lahja, vieraana Irina Krohn. TV1 torstaina 28.6. klo 21:05.

10 kirjaa vallasta –sarjassa emme voi sivuuttaa William Shakespearea. Hän kirjoitti vallan teemoista jo 400 vuotta sitten kattavan ja ikuisesti puhuttelevan sarjan kuningasnäytelmiä.

Ne ovat kuvauksia päätöksenteosta.

Tuon yhden sanan sisällä Shakespeare operoi:  draama alkaa päätöksestä ja päättyy tekoon, mutta aikeen ja toteutuksen välille syntyvät jännittävimmät tilanteet ja väkevät ihmiskuvat. Syy ja seuraus, epäröinti ja yritys, jälkipeli ja syyllisyys ovat jokaiselle tuttuja aiheita, mutta myös vallankäytön ydinaluetta.

Shakespearella päätös koskee murhaa – mutta se on pelkkä vertauskuva mistä tahansa politiikan ja talouden suuresta, strategisesta ratkaisusta, jossa omaa asiaa ajetaan toisen edun kustannuksella.

Julius Caesar –näytelmässä murhaaja Brutus valaa itseensä rohkeutta monologissa, jossa aikeen ja teon erottaa ”hourekuva tai hirvittävä uni”. Hän vertaa omaa ruumistaan valtioon, joka on kuohunnan tilassa ennen kumousta.

Seuraavana vuonna kirjoitettu Hamlet keskittyykin kokonaan tähän välitilaan. Koko pitkä näytelmä on yhtä päättämättömyyttä, ja päättömyyttä. Alkuperäinen aikomus sotkeutuu, kaikki mutkistuu ja lopulta sankari tekee ihan muuta kuin piti. Viattomat kuolevat vahingossa.

Pohjalla on vanha skandinaavinen Amleth-legenda, jossa murhatun kuninkaan poika jää murhaajan hoviin. Säilyäkseen hengissä Amleth tekeytyy tylsämieliseksi, kunnes kostaa yllättäen. Shakespeare mylläsi tämän suoraviivaisen juonen niin, että hänen Hamletinsa sekoaa itsekin oveluuteensa. Kuinka hullu Hamletista tuli, se on houkutellut ja houkuttelee tuhansiin eri tulkintoihin.

Päättäjän aikomus on eri kuin teko, ja tulos taas aivan muuta. Ehkä tästä syystä luin väärin tiistain Helsingin Sanomien otsikon: Kari Heiskanen ohjaa Hamletin, pääosassa Esko Aho.

Kuusi vuotta myöhemmin Shakespeare kirjoitti näytelmän Macbeth. Rintamalta palaavaa sotapäällikköä Macbethiä riivaa kysymys: jääkö hän ikuisesti keskijohtoon? Olisiko hänestä sittenkin ylimmäksi valtiaaksi?

Shakespeare ruumillistaa vallan houkutukset, kuninkuuden haaveet, suurmiesfantasian, ihan konkreettisiksi noidiksi, joiden monimieliset ennustukset Macbeth vallan kiihkossaan ymmärtää kohtalokkaasti väärin.

Mikä on tuo noitien viettelevä kutsu, jonka jokainen poliitikko kuulee - ja joka hänet lumoaa, sokaisee ja pettää?

10 kirjaa vallasta –sarjan vakiovieraalla Anna Kortelaisella on noidista hirtehinen nykytulkinta. ”Aina siinä vaiheessa, kun poliitikko ilmoittaa, että ’voisin olla kiinnostunut’ tai ’voisin olla käytettävissä’, niin aina hän sanoo, että ’kentältä’ on tullut hirveästi viestejä. ’Kenttä’ on ne noidat!”

Macbethissä Shakespeare käänsi esiin vielä uuden ulottuvuuden päätöksenteosta – ja loi maailmankirjallisuuden unohtumattomimman valtiasparin. 

Omatunto estää Macbethiä murhaamasta itseään kuninkaaksi, mutta hänen puolisonsa Lady Macbeth painostaa, ja saa tahtonsa läpi. Vaimo turvautuu keinoon, jonka takia ihmiskunnan historiassa miljoonat ovat menettäneet henkensä: hän kyseenalaistaa Macbethin miehuuden.

Ohjelman vieras, näyttelijä Elina Knihtilä muistuttaa, että hirviönaisia löytyy lähihistoriasta moniakin:  Romanian diktaattorin puoliso Elena Ceausescu, Serbian Milosevicin puoliso Milena Markovic ja Maon leski Jian Qing. Mutta lopulta kyse ei ole pahasta naisesta ja heikosta miehestä, vaan rakastavasta ja toisiinsa sitoutuneesta parista, joka yhdessä raivaa tiensä valtaan. Ilman rakkautta ei syntyisi veritekojakaan.

Elina Knihtilä on aistivinaan tästä parisuhteesta pitkän liiton tunnusmerkkejä, joihin varmasti moni voi samastua:

”Se on keski-iän kriisiä poteva pariskunta. Kiinnostava yksityiskohta on se, että me ei tiedetä, onko heillä mahdollisesti ollut lapsia – Lady Macbeth viittaa siihen, että hän on imettänyt, lapsiahan kuoli paljon siihen aikaan. Mä näen siinä jotain keski-iän tyhjyyttä, joka ajaa molemmat siihen, että nyt täytyy tehdä jotain, nyt pitää elämässä tapahtua jotain – tai muuten tämä on tässä.”

Elina Knihtilä on näytellyt Macbethin, siis miesroolin. Miten se muuttaa sukupuolten asetelman, hän kertoo 10 kirjaa vallasta –keskustelussa torstaina.

Hän kertoo lisäksi, miten näytelmän nimeen liittyvä kirous iski kuin iskikin myös tähän esitykseen. 

Kuuntele kolumni Yle Radio 1:n Kultakuumeessa.

Tervetuloa Kymmenen valtakirjan pariin – TV1 torstaina 7.6. klo 21:05