Timo Harakka, 10 kirjaa rahasta –sarjan toimittaja
Don DeLillon Cosmopolis (2003) on mieleenpainuva panoraama New Yorkista, ja särmikäs kuvaus rahan tuomasta äärimmäisestä vieraantumisesta.
Kukapa olisi parempi puhumaan tämän ajan kaikenkattavasta kapitalismista kuin teatteriohjaaja Susanna Kuparinen, jonka keväinen Eduskunta –näytelmä osoitti, kuinka draama voi olla kantaaottavaa journalismia. Arvelen, vakavissani, että näytelmän takia vihreiden yksi kansaedustajapaikka Helsingissä siirtyi vasemmistoliitolle.
Kuparinen on myös kaatanut hartiavoimin ns. hallintarekisterilakia, joka tekisi veronkierrosta laillista ja salaisi suomalaisyhtiöiden omistukset.
Keskustelu on nähtävissä tänään maanantaina TV1:ssä klo 21.30.
Cosmopolis seuraa ”reaaliajassa”, kun 28-vuotias miljardööri Eric Packer matelee panssaroidulla limusiinilla Manhattanin läpi, matkalla parturiin. Ympärillä kuhisee miljoonakaupungin elämä, mutta päähenkilö on yhteydessä maailmaan – ja ihmisiin, itseensäkin – vain ruutujen, näyttöjen, kuvakkeiden, mainostaulujen, radioverkkojen ja laajakaistojen välityksellä.
Packer on vieraantunut rahastakin, se on vain digitaalinen abstraktio. Hän etsii informaation tulvasta merkityksiä ja lainalaisuuksia, ja rakentaa numeroista kuvioita. Packer on näkevinään puun vuosirenkaita ja fysiikan lakeja, mutta menettää miljardinsa, kun ei osaa huomioida epätäydellisyyttä ja epäsymmetriaa.
Ja henkensä.
Anteeksi, että tässä vaiheessa jo toistan itseäni: täsmälleen näin kävi finanssikriisissä 2008.
Viimeisten 20 vuoden aikana suuret sijoitusyhtiöt - investointipankit, riskirahastot ja vakuutusyhtiöt – ovat rakentaneet huipputehokkaita tietokoneverkkoja, joiden monimutkaisia mallinnuksia varten on palkattu tuhansittain matematiikan tohtoreita.
Nämä quantit – eli ”kvantitatiivisen sijoittamisen” ammattilaiset – yrittävät yhtälöidä kaikki mahdolliset markkinaliikkeet, jotta voitaisiin rahastaa mikroskooppisin muutos, jota ihmisäly ei edes havaitse. Tällä strategialla perustettiin 1994 sijoitusrahasto Long Term Capital Management (LTCM), jonka johtajiin kuului tohtori Myron Scholes. Hän oli ansainnut taloustieteen Nobel-palkinnon 20 vuotta aiemmin kehittämällään johdannaisten hinnoittelun kaavalla, joka on tietenkin:
C = Sd-t N(x) - Kr-t N (x - δ √t), x= [log (Sd-t/Kr-t) / (δ √t] + 1/2 δ √t.
LTCM:n automatisoitu finanssimatematiikka johti pian rahaston jo 126 miljardin dollarin sijoituksiin. Mikään ei voinut mennä pieleen. Paitsi, kuten taloustieteilijä John Maynard Keynes aikanaan sanoi: Mikään ei ole niin tuhoisaa kuin järkevä toiminta järjettömässä maailmassa.
Nerokkaimmatkaan matemaatikot eivät kykene ottamaan huomioon Mustaa joutsenta. Tämä on Nassim Nicholas Talebin termi erittäin epätodennäköiselle tapahtumalle, jonka vaikutus on käänteentekevä – kuten olivat New Yorkin terrori-iskut 2001 ja Kaakkois-Aasian tsunami 2006 .
Olen kesäilokseni lukenut Talebin kirjaa, joka nousi maailmanmaineeseen, koska se julkaistiin vuotta ennen finanssikriisiä. Ja 10 vuotta sen jälkeen, kun Nobel-nerojen firma LTCM joutui katastrofaaliseen 1,25 biljoonan dollarin (kaksitoista nollaa) konkurssiin, joka uhkasi koko finanssijärjestelmää.
LTCM kaatui, koska Venäjän valtio yksinkertaisesti kieltäytyi maksamasta ulkomaisia velkojaan 1998. Hienoinkaan tietokoneohjelma ei pysty mallintamaan maailman oikukkuutta ja ennakoimattomuutta. "Long term" kesti siis neljä vuotta.
Ennustaminen on tuomittu epäonnistumaan, mutta silti olemme uskovinamme "asiantuntijoiden" vakuuttaviin "analyyseihin". Suomessa toimivien 11 ennustelaitoksen ennusteet ovat viime vuosina menneet täysin metsään – etenkin Suomen Pankin, jolla on ylivoimaisesti hienoimmat mallit ja eniten laskentavoimaa.
Talousherrojen hybriksen hinta voi olla kova koko planeetalle. Mitä on tehtävissä?
Taleb neuvoo heitä luopumaan ”epistemologisesta ylimielisyydestä”. Seuraavaa mustaa joutsenta ei voi ennakoida, vain sen voi tietää, että sellainen ilmestyy.
Kannattaa siis rakentaa järjestelmä sellaiselle pohjalle, että yllättävä, jättiläismäinen, kaiken mullistava tapahtuma ei tuhoa aivan kaikkea.
Se edellyttäisi, että sijoittajat eivät yltyisi hullunrohkeaan uhkapeliin, että kaikkea ei pantaisi yhden kortin varaan. Taitaa olla turha toive.
Titanicin vääjäämätöntä suuntaa kohti seuraavaa jäävuorta ei voi muuttaa muu kuin julkinen valta, nuo parjatut poliitikot. Toivotaan parasta – mutta puetaan pelastusliivit.
10 kirjaa rahasta –sarjan esittely
