Luovat joutomaat
Jihuu, ollaan kaikki sisällöntuottajia! Digitalisoituneen median aikakautena julkaisukynnys on kadonnut ja tuotantovälineet ovat halpoja. Kuka tahansa voi julkaista – musiikkia, kirjan, elokuvan. Nopeimmin kasvavat mediamuodot eivät ole kanavia vaan alustoja, joihin sisältö tulee käyttäjiltä itseltään. Raja ammattilaisten ja amatöörien välillä on kadonnut. Muutama viikko sitten netin, keikkojen ja itsetehtyjen CD:iden avulla itse itsensä lanseerannut Arctic Monkeys –yhtye teki musiikkihistoriaa tekemällä ennnätyksen ensimmäisen julkaisuviikon albumimyynnissä.
Yhteisöllisen median ja itsejulkaisemisen kannalta nykyinen tiukka joko-tai –tekijänoikeus on ongelma, koska se ei tunne versiointia eikä lainaamista. Koko länsimaisen populaarikulttuurin perusideahan on yhdessä tekeminen, toisten ideoiden kierrättäminen omiksi. Popkulttuuri on eräänlainen kollektiivinen aivo, jonka tuotokset pohjautuvat yhteiseen kliseevarastoon, josta kukin artisti tekee itsensä näköisiä versioita. Sämpläys ja kollaasitaide vie lainaamisen äärimmilleen ja käyttää aineksina palasia ympäröivästä maailmasta. Tiukka tekijänoikeus on uhka tälle hedelmälliselle toiminnalle ja erityisesti kritiikille; suuryhtiöt ovat jo haastaneet taiteilijoita oikeuteen kun nämä ovat käyttäneet yhtiöiden logoja kriittisissä taideteoksissa. Tällä menolla kultuurin luova aluskasvillisuus tukehtuu. Jazz tai rock´n´roll eivät olisi koskaan syntyneet, jos silloiset oikeudenhaltijat olisivat suhtautuneet omaisuuteensa yhtä tiukkapipoisesti kuin nykyiset. Pop on kierrätystaidetta.
Voisiko tekijänoikeus olla skaalautuva? Maailmanlaajuisesti leviävässä Creative Commons –mallissa luodaan luovia yhteismaita; tekijä voi päättää, antaako hän pois kaikki oikeudet tai vain joitakin. Perusajatuksena on, että hengentuotteita jaetaan tekijöiden kesken. Tämä mahdollistaa monipuolisen lainaamisen ja yhdessä tekemisen kulttuurin. Creative Commons –romantikot visioivat maailmaa, jossa artistit ovat itsensä herroja, paikalliset kulttuurit kukoistavat, live-konsertit nousevat jälleen arvoonsa ja pöhöttyneiden suuryritysten tilalla on verkosto pieniä ja ketteriä julkaisijoita. Kuluttajat hakevat kulttuuria verkosta monipuolisesti ja monista lähteistä ja julkaisevat itse hengentuotteitaan muiden nautittavaksi.
Nätti kuva. Mutta minulla on sen kanssa ongelma. Ongelma on se, että King Kong on kaunis.
Äärimmilleen kehittyneessä osaamisessa on jotakin maagista. Mehän katsomme elokuvia ja kuuntelemme levyjä huumaantuaksemme tekijöiden näkemyksestä, tavoittaaksemme yhdenlaista täydellisyyttä. Loistava elokuva on loistava juuri siksi, että minä en osaisi tehdä sitä itse. Luova hulluus yhdistettynä huippuluokan osaamiseen ja poskettomiin kustannuksiin on luonut kristallinkirkkaita teoksia, alansa huippuja. Huiput ovat välttämättömiä, jotta kulttuuri menestyy. Huiput läpäisevät meidän mielemme ja saavat meidät rakastumaan musiikkiin ja elokuvaan. Ilman huippuja on vain tylsyys.
En nyt tarkoita sitä, että korkeat kulut korreloivat laatuun, usein asia on päinvastoin. Maksoihan Rennyn Kurkunleikkaajien saarikin vaikka mitä. Mutta laatu korreloi ehdottomuuteen, näkemykseen ja heittäytymiseen, riskinottoon. Heittäytyisivätkö taiteilijat enää samalla lailla työhönsä, jos kaikkien taiteen tekemisen riskien lisäksi olisi vielä täysin epävarmaa se, suostuuko joku maksamaan heidän taiteestaan, vaikka siitä tulisi huippusuosittuakin? Luovat yhteismaat alkavat kuulostaa luovilta joutomailta, joilla amatöörit ja puuhastelijat ovat kukkulan kuninkaita. Ihanassa kollektiivisessa maailmassa kuka tahansa saa julkaista, ja piru vie julkaisee kanssa – mutta huippuja ei tule. Paljon ihan mukavaa musiikkia ja ihan kivoja videofilmejä. Voi mikä masentava maailma.
Ei käy. Antakaa minulle tähtiä. Antakaa elämää suurempia levyjä. Rikastukoot mediapomot minun puolestani, haluan itkeä elokuvissa ja hengästyä peligrafiikoista. Luovat joutomaat voivat kasvaa voikukkaa ja horsmaa ihan vapaasti minun puolestani, kunhan orkideakasvihuone on myös olemassa.
