Eläköön luovuus, uusi iskusana! Käsi ylös, kuka muistaa miten pitkään “informaatioyhteiskunta” kesti? Taisi olla viitisen vuotta? Luovuudellakin ovat jo lopun ajat käsillä: SITRA on tehnyt luovuusraportin ja Tampereella on suunniteltu “Luova Tampere”-projektia. Ovatkohan InnoJuva ja CreaJoensuu –hankkeet jo putkessa? Varmoja tuhon ennusmerkkejä. Sama juttu kuin vanhassa pörssivälittäjien totuudessa: kun rahvas jonottaa osakkeita, on aika myydä.

Vaikka eihän iskusanoissa mitään vikaa ole. Niitä tarvitaan, koska päättäjät tarvitsevat hyviä fraaseja puheisiinsa ja rahoittajat tarvitsevat jotain uutta mitä rahoittaa. Iskusanoista tule muutoksen tunne. Historian siivet havisevat, kehitys kehittyy.

Ja muutoshan on hyvästä, uskovat kaikki. Yksi taannoisen uusi talous- ja eCommerce -kuplan elämään jääneitä asioita on se, että muutosta pitää rakastaa. Rullaavat kivet eivät sammaloidu, vaikka saattavatkin jäädä kivivyöryn alle.

Selvä, nyt muututaan ja ollaan luovia. Missäs on se firman korkeakouluharjoittelija, sillä on korvikset ja nenärengas, varmaan luova tyyppi, ehkä se voisi neuvoa miten kannustetaan firmassa luovuutta?
Luovuuteen kannustaminen menee useammiten pieleen. Firmojen luovuussessioissa on samanlainen olo kuin avioliittoneuvojalla – pitäisi puhua avoimesti, mutta kun nolottaa liikaa että se onnistuisi.
Kerronpa esimerkin: TEKESillä yritettiin yritettiin vuosi saada aikaiseksi elämysteollisuuden tukiohjelmaa. Ohjelmaa valmistelemaan oli kutsuttu liuta virallisesti luovia ihmisiä. Meidät istutettiin aamutuimaan mukavaan harmaavalkoiseen kokoushuoneeseen olemaan luovia. Pöydän toisessa päässä istui puolen tusinaa TEKESin virkailijaa tarkkailemassa luovuuden säkenöintiä. Yksi oli valmiina kirjaamaan ylös kaikki räiskyvät ideat.
No eihän siitä mitään tullut. Istuttiin naama punaisena ringissä ja höpistiin kolme tuntia itsestäänselvyyksiä kulttuurin merkityksestä ja uskalluksesta heittäytyä. Workshopin raporttia lukiessa punastelutti vielä enemmän.

Jotta luovuus kukkisi, pitää olla rento tunnelma. Tieteellisesti määritellen, tutkija Csikszentmihalyin mukaan, pitää päästä flowhon, luovaan virtaan. Ja flowhon ei päästä sillä että firman johto käskee kaikki olemaan luovia, auditorioon kello viisitoista. “Nyt olette luovia, perkele, tai muuten ..!”

Luovuus ja innovaatiot syntyvät usein sattumalta. Mikroaaltouuni keksittiin aikoinaan kun tutkija unohti suklaapatukan tutka-antennin alle ja mokoma suli. Penisilliini syntyi pieleenmenneestä bakteeriviljemästä, joka homehtui. Keksinnöt tuntuvat vain “tapahtuvan”, syntyvän sattumalta. Mikä on tietenkin täyttä harhaa – suklaapatukka olisi voinut sulaa minkä tahansa tutkan lähellä ja petrimaljoja on homehtunut monissa muissakin laboratorioissa, mutta Percy Spencer ja Alexander Fleming tajusivat että noilla sattumuksilla oli joku merkitys. Heillä halusivat katsoa asioita toisin ja lähteä uuteen suuntaan. Ja heillä oli ympäristö, joissa näin voi tehdä.

Luovuuteen kannustava organisaatio on kuin kukkapenkki – hyvää multaa, siemeniä, tarpeeksi vettä ja aurinkoa, niin kukat kasvavat kuin itsestään. Ihmiset kukkivat kun he eivät tunne oloaan uhatuksi, heillä on sopivassa suhteessa vastuuta, vapautta ja tilaa, he voivat keskittyä työhönsä ja uuden löytämisestä palkitaan.

Turvallisuutta, vastuuta, tekemisen rauhaa, palkintoja. Helpon kuuloinen lista. Mutta miten se toteutetaan? Luovuuden perään huudellaan kovaan ääneen, mutta työmaailman tekemisen tavat ovat luovan ympäristön antiteesi: firmojen jatkuvat muutosprosessit aiheuttavat ihmisissä turvattomuutta. Pörssikurssisyistä tehtävät irtisanomiset ja korporaatioiden maailmanlaajuiset valinnat vievät päätöksenteon meistä mahdollisimman kauas – ei vastuuta. Hektinen tahti ja orjuuttava palaverirumba,sähköpostit ja kännykät vievät rauhan. Bonuspalkkioita tulee tuloksesta, eikä luovuus näy välittömästi viivan alla. Se palkkioista. Luovuutta pidetään maamme pelastajana ja jotkut jopa viiimeisenä mahdollisuutena, mutta toimintaympäristömme on omiaan tappamaan lopunkin luovuuden.

Varsinainen niiti luovuuden arkkuun on koulu. Maamme kilpailukyky on nimittäin enemmän kiinni yhdeksästä ensimmäisestä kouluvuodesta kuin TEKESistä tai yliopistoista, koska kouluissa kasvavat tulevat tekijät. Mitä maamme kouluissa tehdään? Leikataan taito- ja taideaineet pois - tänä median ja visuaalisen kulttuurin kulta-aikana. Siinäpä luova ratkaisu luovuuden kannustamiseksi.

Olin edustustehtävissä TEKES-päivässä, vuotuisissa teknologiakehittäjien kokoontumisajoissa. Juhlapuheissa laitettiin tuttuja palikoita uuteen järjestykseen: Suomalaisten on toimittava yhtenä miehenä menestyäkseen. Teknologiset keksinnöt eivät riitä, kilpailukyvyn perusta on luovuudessa. On kehitettävä innovaatioita liiketoimintakulma edellä. Yksittäisten tuotteiden sijaan pitää ajatella kokonaisuuksia ja kehittää koko palveluketjua. Blaa blaa & blaa, ja bingo.

Puheiden jälkeen kaikkien suuta kuivasi. Kokkareilla oli tarjolla ankkaa, punaviiniä ja mukava tunnelma. Mutta koska kokkareiden tarkoitus on jatkoille siirtyminen, tarjoilu lopetettiin pilkkuun kahdeksan maissa.
Pilkun jälkeen valmistauduimme suomalaisen EU-komission korkean virkamiehen kanssa jatkoille lähtöön tyhjentelemällä baarissa lasejamme ja juttelemalla innokkaasti palvelusuunnittelusta, service designista.
Keskustelun keskeytti napakka koputus olkapäähän. Järjestysmieshän se siinä. “Olisi aika siirtyä tuonne uloskäynnin suuntaan”. Noteerasimme kehotuksen tavanomaisella ”ihan pian” -toteamuksella ja yritimme jatkaa juttua, mutta tämäpä ei sopimutkaan Tavastia-klubilla 80-luvulla koulutuksensa saaneelle portieerille. ”Eikun mä tyhjennän tän paikan ihan heti”, hän lausui, ja alkoi tarmokkaasti puskea meitä oven suuntaan. ”Häiriköt ulos” -tyyliin.
Hieman hämmentyneinä asioiden yllättävästä käänteestä antauduimme kerberoksen kanssa keskusteluun tilaisuuden luonteesta ja hänen työtapojensa tehokkuudesta – portsari olisi ehtinyt kehottaa kaikkia baarissa olleita siirtymään narikan suuntaan siinä ajassa jonka hän kulutti meidän kaitsemiseemme. Viestimme läpäisykyky oli heikko, ja katsoimme parhaaksi karata ulos ennen kuin punehtunut järkkäri ehti kutsua mustaa maijaa paikalle. Pikantti detalji oli se, että keskustelukumppanini on järjestämässä samaisessa juhlapaikassa yli 4000 hengen konferenssia.
Ovimiehen huonossa palvelussa oli hyvätkin puolensa, ulkona rapsakassa pakkasilmassa ei palellut ensinkään kun adrenaliinitaso oli sopivan korkealla. Taksia jonottaessani pohdin palvelua.

Palvelun laatu on pienestä kiinni. Ajatellaan juhlatilaisuutta: suurin osa työstä ja palvelusta, jonka juhlapaikka järjestää, on asiakkaille näkymätöntä. Kokit kokkaavat, teknikot säätävät ja somistajat somistavat, mutta he eivät ole paikalla enää kun juhlakansa saapuu. Asiakkailla on järjestäjiin vain kolme ihmiskontaktia: ovimies, narikkahenkilö ja baarimikko. Ja koska me ihmiset huomaamme ja välitämme ihmisistä enemmän kuin ruuasta, voi kuka tahansa näistä avainhenkilöistä pilata illan, tai ainakin tuoda illalliseen oudon sivumaun.
Ennen kuin juttumme brutaalisti keskeytettiin puhuimme palvelusuunnittelusta. Palvelusuunnittelu tarkoittaa asiakkaan tarpeista lähtevää suunnittelua. Tämä parantaa asiakastyytyväisyyttä, mikä tuo bisneshyötyä. Palvelusuunnittelua on esimerkiksi Finnairin nykyinen check-in systeemi, mikä tekee mahdolliseksi matkalle lähtemisen vähemmällä jonottamisella, tekemällä paikkavarauksen verkossa. Kaikilla aloilla palvelusuunnitellaan: Britanniassa Harrodsin tavaratalo on kehittänyt palvelun, missä lihamestarin antamat ohjeet oikeasta valmistustavasta saapuvat asiakkaalle kännykkään. Uusi palvelukeksintö on esimerkiksi cityauto; palveluun kuuluvat asiakkaat voivat paikannuslaitteen avulla löytää ja ottaa auton käyttöön juuri silloin kun sitä tarvitsevat.

Palvelusuunnittelua tarvitaan kaikilla aloilla. Vaikka olen tekniikan kanssa ihan osaava mies, en haluaisi tuhlata aikaa järkyttävän epäselvien digiboksien tai laajakaistamodeemien asennusohjeiden tankkaamiseen – haluaisin ostaa palvelun, mikä pitäisi kotini nykyajassa. Digikotipalvelu, palvelutasoina Kiviset & Soraset, Jetsoset tai Star Trek.
Perinteisemmässäkin tekniikassa olisi palvelulle sijansa. Omakotiasujan elämä on yhtä pimeitä palkkioita pyytävien putkimiesten kanssa painiskelua. Jos olisi palvelu, joka tarjoaisi kaikkia kodin ylläpitotöitä, vessanpöntön vaihdosta antenniasennuksiin, olisin sen tyytyväinen asiakas.

Vaan kuinka käy suomalaisilta palvelusuunnittelu? Tältä autorassaajien ja tee-se-itse –miesten kansalta Ei se ole mies eikä mikään joka ei itselleen taloa rakenna. Tältä Kaurismäkimaalta.”Lotto" ”Viisviiskyt”. Siinä pitkä keskustelu. Emmehän me ole tottuneita ostamaan palveluita. Ranskassa on joka korttelissa on leipuri, apteekki ja vihanneskauppa. Aamiaisleivät ja muut välttämättömyystarpeet läheltä, palveluna. Me taas olemme vaihtaneet korttelikaupat automarketteihin.
Palvelusuunnittelu on kuuma aihe liike-elämässä, koska palvelu ei ole kertakauppaa, vaan jatkuvaa tuloa yritykselle. Mutta jos palvelusuunnittelun ja yleisen palvelutason välillä on jokin suhde, olemme kyllä pahasti altavastaajan asemassa maailman service design –markkinoilla. Toivottavasti näin ei ole, vaan tukeva Finnish Design –pohja takaa suomalaisen iskukyvyn. Mutta ei sentään lähdetä myymään portsaripalveluita, eihän?

Pariisissa on talvi, varhainen aamu. Sataa tihuuttaa, lämpötila kiikun kaakun nollan yläpuolella. Mikään ei muistuta kesästä. Ajattelin kuitenkin kesää tänään, tosin en Pariisin, vaan Suomen kesää.

Muistatteko kesän merkkejä lapsuudestanne? Suomessa se ei tosiaankaan ollut helle, aikana ennen kasvihuoneilmiötä. Kaupungissa merkkinä eivät toimineet hyttysetkään, eikä ymmärtänyt minihameidenkaan päälle.

Minulle säätä varmempia kesän merkkejä olivat tiedotukset. Muistatteko? Pitkät tiedotusrimpsut heti merisään jälkeen. Radiossa etsittiin lomalaisia. Ajetaan autolla mutkaista tietä, vanhemmat polttavat tupakkaa, on matkapahoinvointi, ja radiosta kuuluu ”Raija-Liisa Kumpunen, lomamatkalla jossain Itä-Suomessa autolla rekisterinumero unto-iivari-ville kolme kaksi yksi. Pyydetään ottamaan yhteyttä kotiin”. Suomen Yleisradio hoiti julkisen palvelun tehtäväänsä ja kytki ihmisiä toisiinsa. Tiedotuksissa soi vakava sointu: usein asiat olivat surullisia, mutta tärkeitä. Mutta lomalaista oli vaikea tavoittaa. Kun oltiin poissa, niin oltiin.

Enää ei radiossa kuulutella, koska ei olla poissa. Saamme kenet tahansa kiinni välittömästi. Kännykkä, sähköposti, chatit, kaikki uudet viestintävälineet ovat instant-välineitä; kännykkään odotetaan vastausta milloin vain, ja jopa vastataan – varmaan sinäkin olet päässyt todistamaan todellista tunnelmankohottajaa, tätä ”terve terve, kuinka menee, kuule en voi puhua pitkään kun olen hautajaisissa” –puhelua.

Sähköpostissa taas yhdistyvät tekstin ja puheen huonot puolet – siihenkin odotetaan vastausta heti, muutaman tunnin sisällä sen lähettämisestä, mutta se on kuitenkin kirjoitettua tekstiä jota voi palata ruotimaan. Sähköpostilla kommunikaatio on sekä välitöntä että venyvää: pikkukiista saadaan venytettyä päivien mittaiseksi sapelinkalisteluksi johon kulutetaan suhteettoman paljon vaivaa ja työaikaa. Kaikkein messevin ominaisuus on sähköpostin cc-kenttä, jota käytetään leväyttämään keskinäinen erimielisyys koko toimiston asiaksi. Ajatelkaapa vastinetta tosielämässä: jos sinulle tulisi pikku tora vieruskaverin kanssa, kutsuisit suureen ääneen esimiehesi ja muutkin työkaverit ympärillenne rinkiin kannustamaan kun selvittelette asiaa.

Tapojen muutos on ollut hämmästyttävän nopeaa. Jos kännykkä on jäänyt kotiin tai sähköposti ei toimi, meillä on poikkeustila joka muistuttaa lumimyrskyä Nizzassa – mikään ei toimi. Muistatteko vielä, miten ulkomaanmatkoilla saatiin matkatoverit kiinni ennen kännyköitä? Nuo taidot ovat kadonneet juustonteon seuraksi uhanalaisten perinnetaitojen arkistoon. Muutaman vuoden takaisella Japaninmatkalla, kun ihmisillä ei vielä ollut monitaajuuspuhelimia, matkaseurueemme hajosi heti hotellin ala-aulassa, kun kenellekään ei tullut mieleen koota huonenumeroita yhteen listaan.

Vaan lisääntyykö tavoitettavuuden mukana tekemisen laatu tai tehokkuus? Me laiskat otukset käytämme omaksi eduksemme kaiken lisätehon, jonka viestintävälineet luovat. Lisäksi tavoitettavuus lisää puhdetöiden määrää. Sähköposti on oikein tyyppiesimerkki KIIREELLISESTÄ, HELPOSTA ja EI-TÄRKEÄSTÄ työtehtävästä, jotka ovat meille kaikkein houkuttelevimpia, ja joiden kanssa puuhasteluun voidaan kuluttaa koko työpäivä, sen sijaan että tehtäisiin VÄHEMMÄN KIIREELLISIÄ, VAIKEITA ja TÄRKEITÄ tehtäviä.

Jos opeteltaisiin ottamaan aikaa? Päätettäisiin mihin aikaan päivästä ja kuinka pitkän aikaa vastataan maileihin, suljettaisiin kännykkä muulloinkin kuin lentokoneessa. Tuhotaan turhanpäiväiset viestit, tavataan tai soitetaan puhelimella sähköpostin sijasta. Elämänhallinnan tunne lisääntyy, saatetaan oppia keskittymäänkin. Ja jos minä vielä selättäisin sen kalenterin.

Tällaisia unelmia siis raportoi Ranskan kirjeenvaihtajanne. Päätän raporttini Pariisista tähän.

[inline:1]
"E.T. phone home", Pariisistakin.

Tapasin marraskuussa gurun. Guru asuu Uudessa Seelannissa. Kun guru puhui, minä koin valaistumisen. Niinhän sitä käy kun guru puhuu.
Valaistuminen liittyi yhteen lempiaiheistani, "kulttuuriosaamisen soveltamiseen muilla kuin kulttuurialoilla". Nykyään, kun ala kuin ala on palveluala, on firma kuin firma jonkin sortin sisällöntuottaja. Metso Paper tekee animaatioita paperikoneista, hissivalmistaja Kone elokuvia hisseistä, Outokumpu tuottaa opetuspaketteja teräksen tekemisestä. Nokialla on kokonainen multimediaosasto. Isot firmat ja isot rahat. Mahtava mahdollisuus.

Joten koulunpenkille mars taiteilijat, markkinointia oppimaan ja soveltamaan osaamistanne. Uudet laitumet odottavat. Vaan jokin tuloksissa mättää, tekemisen laadussa eritoten. Hissivideon tarvitse olla huimaa draamaa, mutta entäs tietokonepelin? Tehot jäävät vajaiksi. Vaikka pelejä ei ole tarkoitettukaan samalla tavalla tunteisiin vetoaviksi kuin elokuvia, ne tuntuvat usein kuin vedellä pestyiltä. Miksi?

Takaisin guruun. Hänen nimensä oli Richard Taylor. Richard on kouluja käymätön lukihäiriöinen hissukka. Todella lempeä mies. Mutta itsepäinen; kun hän päättää jotakin tehdä, niin hän tekee myös. Jonkin sortin fakki-idiootti siis.
Parikymmentä vuotta sitten lempeä Richard ja hänen yhtä lempeä vaimonsa päättivät, että koska he ovat käteviä käsistään eikä koulunkäynti oikein sujunut, he ryhtyvät tekemään lavastuksia ja pienoismalleja elokuvin.

Heillä kävi tuuri, koska he tunsivat elokuvaohjaajan, jonka mielestä heidän rakentamansa alkeelliset kammotukset olivat juuri oikeanlaisia. Richard ja ohjaaja Peter Jackson tekivät yhdessä mitä tolkuttomimpia kauhu- ja huumorifilmejä, joissa oli loputtomasti tökeröitä kammotuksia.

Noiden päivien jälkeen Richardin firma on tehnyt muutaman onnistuneemmankin kammotuksen, kuten Taru Sormusten Herrasta –elokuvien örkit ja muut hirviöt, King Kongin, ja Narnian taruhahmot. Weta workshop kuuluu maailman elokuvaeliittiin.

[inline:1]

Richard puhui minulle luovuudesta. Hänen yrityksellään on yksi tehtävä – maksimoida luova tulos (kuvitelkaa tähän sädekehä). Jos se onnistuu, firma tuottaa myös rahaa.

Vaan ei toisin päin. Luovuuden maksimointiin tarvitaan työrauhaa. Raa´assa elokuvabisneksessä on oltava terävät kyynärpäät ja kova asenne, mutta ei taiteilijoilla. Weta –yhtiö on rakennettu niin, että luova sydän, heartware on turvassa. Richard suojelee taiteilijoitaan rahahuolilta ja teknisiltä ongelmilta. Lakimiesarmeijat juoksevat, koodarit ohjelmoivat ja markkinoijat markkinoivat jotta luova sydän sykkisi.

Missä se valo siis oli? Katsokaas, minä olen aina ollut suuri tuottajien puolestapuhuja. Minusta raja-aitojen vetäminen taiteen ja kaupallisuuden väliin on naurettavaa. Taiteessa tarvitaan luovien tekijöiden ohella paketoijia - managereita, myyntimiehiä, eli tuottajia. Taide on tehty katsottavaksi ja kuultavaksi eli yleisölle. Jotta yleisö löytyy, pitää myydä ja mainostaa, ja tietysti saada ensin taideluoma tehtyä niin että rahat riittävät.

Richardin puhuessa tajusin, että kaikki tuo paketointi, myyminen ja markkinointi on yksinkertaisesti työrauhan tekemistä. Tuottaja antaa taiteilijalle illuusion luomisen vapaudesta. Ja tämä mättää uusilla aloilla, kun kulttuuriosaamista sovelletaan. Roolit ovat sekaisin. Luova tila on herkkä asia ja menee helposti rikki. Taiteilijan pitää päästä tekemään täysillä.

Joten, taiteilijoiden ei tarvitsekaan oppia markkinointia, enempää kuin sen verran ettei tule huijatuksi. Mutta mistä hemmetistä me löydämme ne tuottajat?