To 19.01.2006 @ 05:37admin

Palvelukseen halutaan: Sivuminä

Oletko sinä hajamielinen? Eikö olekin rasittavaa, ettei omaan päähän voi luottaa? Minä olen parantumaton tapaus; kouluaikoina hyvässä todistuksessa komeili pahimmillaan kutonen huolellisuudessa.

Pahimpia ovat ajat. En kertakaikkiaan muista niitä. Olen kalenteriaddikti, katselen rakasta kommunikaattoriani kymmeniä kertoja viikottain jotta muistaisin missä minun on kulloinkin oltava. Täsmälliset kalenteripäiset ihmiset ovat minulle sekä loputtoman kateuden kohde että täysi mysteeri; miten on mahdollista muistaa menonsa ilman kalenteria, puhumattakaan niistä luonnonihmeistä jotka muistavat minä viikonpäivän jouluaatto on ensi vuonna.

Kalenteri on pahin hajamielisyyteni lähde, mutta tietysti myös hukkaan tavaroita, vien kokoukseen väärät paperit ja selvittelen matkoilla paluulippuja vasta perillä. Mitä enempi stressiä, sitä enemmän asioita putoaa päästä. Ja stressiähän piisaa.

Eikö olisi mukavaa, että olisi Sivuminä? Sellainen, joka ymmärtää kenen se on, missä se on ja mitä pitäisi tehdä seuraavaksi? Ei huolta aikatauluista, ei pelkoa eksymisestä. Aina oikeat asiakirjat mukana. Konferenssissa se opastaisi sinut oikeaan saliin, kaupassa juuri sen toivotun legopakkauksen luo. Vimpain oppisi työvauhtisi, tietäisi tehtäväsi ja vahtisi ajankäytössä. Se olisi persoonallisuuteni jatke, jotakin sata kertaa enemmän kuin kännykän kalenteri.

Minä rakastaisin sellaista vehjettä, ja olen varma että hajamielisyydestäni kärsivä lähipiirini myös. Lopulta muistavainen Elukka. Vielä kun se olisi ajoissa paikalla.
Meillä ei ole Sivuminiä vielä. Sen sijaan meillä on vempeleitä, joille on tyypillistä epäluotettavuus, lyhyt elinikä ja naurettava määrä ominaisuuksia. Puhelin on myös kello, kalenteri, muistilehtiö, kontaktirekisteri, toivoton kirjoituskone ja huono kamera. Me käyttäjät olemme vempeleiden vapaaehtoisia koekaniineja, käytämme vempeleitä kykyjemme rajamailla, ja vempeleet ovat aina ylikuormittumisen partaalla. Se on niiden perusluonne. Vempeleet ovat vielä barbariaa. Tarvitsemme fiksumpia laitteita, Sivuminiä.

Miten Sivuminät toimisivat? Meidän digitaalisena aikanamme ”kaikki liittyy kaikkeen”. Puhelinverkko, pankkijärjestelmät, henkilörekisterit, viivakoodit ja tietoverkot; teknologia sitoo meidät tiukasti kiinni digitaaliseen rinnakkaistodellisuuteen. USA täsmäpommitti aikoinaan Saddamin poikaa seuraamalla kännykkäsignaalia.

Tiedon ja ihmisten, tiedon ja tiedon, ihmisten ja ihmisten, ihmisten ja laitteiden välillä on lukematon määrä polkuja. Oikean maailman rinnalla on digitaalinen maailma, vielä pirstaleinen ja vain sieltä täältä kiinni fyysisessä todellisuudessa, mutta kuitenkin.

Tietosirut alkavat olla niin pieniä, että niitä voi olla kaikkialla. Yksittäisellä sirulla ei ole paljoa älyä, mutta joukossa järki tiivistyy; sopivasti siruja sekoittamalla saadaan tuote viestittämään ikänsä, omistajansa, sijaintinsa ja tuhat muuta ominaisuutta. Koko maailma liittyy verkkoon. Tietokoneella, TV:llä ja puhelimella on osoite, mutta niin on myös leivänpaahtimella, ovella, wc-pöntöllä, sälekaihtimilla, aikakauslehdellä, silmälaseilla ja kynällä.

Voi kuinka Uljas Uusi Maailma siitä tulee. Isoveljen maailmassa lampaanviululla on nimi, hammastahnatuubi juoruaa tulleensa avatuksi ja vaatteemme paljastavat missä olemme olleet. Meitä voi seurata kehdosta hautaan.

Kammottavaa? Varmasti. Kiinnostavaa? Ehdottomasti. Todellista? Huomenna.
Tässä maailmassa toimivat uudet Sivuminät. Sivuminät ovat enemmän tietoa kuin esineitä. Ne sijaitsevat täsmällisesti ajassa ja paikassa. Niillä on tarina, historia ja identiteetti. Kun ostat Sivuminän, tietosi siirtyvät edellisestä versiosta uuteen. Sivuminä ottaa yhteyden maailmaan. Sivuminä oppii tuntemaan paikat joissa käyt. Kun käytät Sivuminää, teet arvokasta työtä sen valmistajalle, koska palvellakseen sinua paremmin Sivuminä tallentaa valmistajalle tekemisensä, eli sinun tekemisesi. Palkaksi Sivuminä on päivä päivältä viisaampi. Sivuminä on palvelu, vain toissijaisesti esine. Sivuminä keskustelee maailman kanssa. Kenkäkaupan ikkuna ehdottaa uusien kenkien ostoa, kun edelliset ovat jo vanhat ja painoakin on kertynyt, ja neuvotteluhuoneen tuuletus käynnistyy, koska sinun tiedetään viihtyvät viileämmässä.

Minun mielestäni verkottunut maailma antaisi muokata itsensä juuri omien mieltymysten mukaiseksi, hienoa. Sinusta kyseessä on pahin yksityisyyden loukkaus mitä ihmiskunta on kokenut. Ja viereisen pöydän Päivi on varma, että kyseessä on Ilmestyskirjassa ennustettu pedon merkki. Kaikki voivat olla oikeassa. Katukaa syntiset, varmuuden vuoksi.

Hybridimaailma on tolkuttoman monimutkainen, buginen, kaatuileva ja vaarallinen. Tietokonevirukset eivät ole mitään verrattuna hissiviruksiin ja autoviruksiin. Roskaposti räjähtää uusiin mittasuhteisiin. Tietoa varastetaan. Identiteetti katoaa kun varakopio jäi tekemättä. Digitaalinen kopioni sikailee verkossa. Hakkerit avaavat vankilan ovet.
Paarialuokka suljetaan digitaalisesta todellisuudesta. Sivuminälauma alkaa touhuta omiaan. Tekijänoikeusongelmat elättävät legioonittain lakimiehiä.

Silti hybridimaailma tulee, koska olemme vasta puolimatkassa ja haluamme perille. Perille pääseminen kuuluu ihmisluontoon.

Uljas Uusi Isoveljen maailma on jo täällä. Annamme yksityisyytemme pois hymyssä suin, kiitämme siitä ja maksamme siitä. Silti tiedän, että vaikka pohdiskelen identiteettini arvoa, otan Sivuminän käyttöön heti kun sellaisen saa. Syön karkkiakin, vaikka siitä tulee reikiä hampaisiin. Olenhan hajamielinen mies.

Ke 18.01.2006 @ 02:47admin

Konservatiivin tunnustuksia

Istun sohvalla ymmälläni. Minulla on ongelma. Löysin itsestäni keski-ikäistyvän jäärän. Nykyaika yllätti takavasemmalta ja kamppasi, vaikka luulin olevani kehityksen kärjessä. Katsokaas, olen aina kammonnut ajatusta siitä, että löytäisin itseni lausahtamasta ”nykyään tehdään surkeaa musiikkia” tai ”paras musiikki tehtiin 1970-luvulla”. Tietysti vanhalla purkalla & jytällä on erityisasema vappukekkereissä; eihän sitä pääse eroon musiikista jota 16-vuotiaana kuunteli. Mutta parasta on se, että koko ajan voi löytää uutta, ja silti säilyttää vanhat suosikit. En koskaan myy pois levyä, josta olen joskus pitänyt. Olen ylpeä siitä että minulla on viisituhatta levyä, ja hypistelen teini-iässä ostettuja vinyylejä kuin terveemmät miehet tyttöjen pikkuhousuja.

Mainiota musiikkia tehdään jatkuvasti, kantrista electronicaan, punkin riemusta avant-garden haasteisiin. Musiikintekijät jaksavat yllättää iloisesti, lainata itseään ja toisiaan ja kierrättää samat soinnut uudelta kuulostaviksi. Viihdyn reiveissä, rock-klubeissa, jazz-baareissa ja konserttisaleissa. Tuhahtelen nostalgiatrippaileville ystävilleni ja väitän sitkeästi etten ole koskaan tuntenut itseäni vanhaksi keikalla. Suurin turhautumisen aihe on se, että aika ja rahat eivät riitä kaiken kiinnostavan kuuntelemiseen.

Koska olen moderni mies suhteessani musiikkiin olen myös moderni mies suhteessani musiikkiteollisuuteen. Olen sanonut sadassa seminaarissa, että verkkojakelun lisääntyminen oli musiikkibisneksen oma vika. Käyttäjien kesken tapahtuva musiikin jakelu levisi siksi, että kuluttajat löysivät jukebox-mallin käyttää musiikkia. Jokainen voi olla oma DJ´nsä ja rakentaa mieleisiään soittolistoja biisi kerrallaan. Tietysti asiaan vaikuttaa myös vertaisverkkojen ilmaisuus.

Mitä tekivät levy-yhtiöt? Ne keskittyivät verkkojakelun estämiseen. Verkkokaupat olivat puolivillaisia yritelmiä ja kunkin yhtiön omia – piti tietää onko Dire Straits BMG:n vai Warnerin artisti. Kuvitelkaapa sama konsepti tosielämässä kauppakeskukseen.

Mutta nyt levy-yhtiöt oppivat läksyään. Hei, emme olekaan valmistusbisnes, olemme palvelubisnes! Myymme musiikkipalvelua! Kehittyvät verkkopalvelut, tiukemmat suojausteknologiat ja kovemmat tekijänoikeuslait tähtäävät liiketoimintaan, jossa musiikkiin myydään käyttöoikeuksia. Oikeuksilla on rajat; aikarajat, jolloin käyttö¬oikeuden loputtua ei soitto enää soi. Tai paikkarajat, jolloin musiikki on ostettava eri kappaleina kotiin, työpaikalle, autoon ja kannettavaan soittimeen. Tai sitten laiterajat, jolloin musiikki on ostettava uusiksi siksi että uusi formaatti on niin paljon parempi, tai yksinkertaisesti siksi että mistään ei enää löydy vehjettä jossa vanha levy soisi.

Bisnesmallin hyödyt ovat ilmeiset. Musiikkibisneksen paras myyntiartikkeli ei ole uusi musiikki. Uusien levyjen tekeminen on kallista ja riskialtista. Niistä menestyy vain noin joka kymmenes, ja niiden tuotoilla maksetaan ne yhdeksän muuta. Sen sijaan vanha musiikki on jo tehty ja menestynyt. Mikään ei ole mainiompaa bisnestä kuin myydä kertaalleen maksettua tavaraa uudelleen. Levy-yhtiöt kasvoivat 80-luvulla valtaviksi suuryrityksiksi CD-levyjen avulla. Musiikin hinta tuplaantui valmistuskustannusten puolittuessa, ja ihmisille saatiin myytyä valtava määrä levyjä jotka heillä oli jo.

Toisaalta nettikaupassa on loputtomasti musiikkia verrattuna oikeaan kauppaan, kaikkea voi kuunnella, löytyy arvosteluja ja suosituksia, ja ostella voi kotisohvalta.
Mikä oikein on ongelmani? Musiikkibisneshän siirtyy lopulta nykyaikaan, juuri sitähän olen toivonut… noin periaatteessa. Käytännössä en ole vielä saanut itseäni ostamaan yhtään musiikkikappaletta verkosta. Salaisuus piilee niissä viidessätuhannessa levyssä. Minä haluan niitä lisää. Jos saisin valita, haluaisin vielä kaiken vinyylinä, mustina, isoina ja painavina esineinä pahvikansissa. Haluan säilyttää levyt ikuisesti, kerätä niitä, yllättyä siitä mitä kaikkea hyllystä löytyykään. Haluan ostaa outoja levyjä kirpputoreilta ja tehdä löytöjä antikvariaateista. Haluan etsiä eBaysta viimeisimpiä hintoja funk-harvinaisuuksilleni, joita ne kuitenkaan koskaan aio myydä. Modernin miehen ulkokuoren alla asuu hamsteri.

En ole konservatiivisuudessani yksin. Äänilevyjen ja kirjojen ympärillä on keräilemisen kulttuuri, jota ei virtuaali¬artikkeleissa ole. Tiedoston omistaminen ei vaan tunnu samalta kuin oikean levyn. Sitä paitsi verkkokauppojen hinnoittelussa tehdään samaa temppua kuin CD-levyjen lanseerauksessa; musiikin hinta on sama kuin CDllä, vaikka pakatun musiikin äänenlaatu on huonompi, levyä ei ole tarvinnut valmistaa, kansia ei ole tarvinnut painaa, kenenkään ei ole tarvinnut kuljettaa musiikkia kauppaan, eikä musiikin myymiseen ole tarvittu levykauppoja parhailla liikepaikoilla.

Olen päättänyt hyväksyä kohtaloni pystypäin. Ostan levyjä niin kauan kuin niitä saa. Arkistoin niitä aakkosjärjestykseen kaappeihin. Nautin kyllä digitaalisesta jukeboxista, mutta iPodiini siirrän musiikit itse, oikeilta levyiltä. Ja kun kuolen, voitte laittaa arkkuuni David Bowien Hunky Dory –albumin, vinyylinä, alkuperäispainoksena vuodelta 1971.

Sivut

Konservatiivin tunnustuksia

Kulttuurin ja median sekatyömies Jarmo Eskelinen kehittää digitaalisia sisältöjä ja palveluja yhdessä alan yritysten kanssa Forum Virium Helsinki –hankkeen johtajana ja kärsii viha-rakkaussuhteesta teknologiaan.

"Toimenkuvaan kuuluu syleillä edistystä, mutta usein edistys on aikamoinen piikkisika. Teknologia on kallista eikä toimi, vanhat rakkaat asiat katoavat, suuryritykset hallitsevat elämäämme ja olemme mukavuudenhalussamme luopuneet yksityisyydestämme."

”Konservatiivin tunnustuksia” –kolumnit ovat tarinoita uuden teknologian ja keski-ikäistyvän hip-nuoren törmäyksistä verkottuvassa maailmassa - vinyylilevyistä älypölyyn.