Ympäristö ja kehitys ry -niminen pieni suomalainen ympäristöjärjestö sanoi jo vuonna 1987, että oikeudet tuottaa ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitäisi jakaa maailman maiden kesken per capita-pohjalta, eli suhteessa väkilukuun nähden.

Ympäristö ja kehitys ry totesi, että elleivät rikkaat teollisuusmaat hyväksy tätä lähtökohtaa ilmastoneuvottelujen pohjaksi, neuvottelut juuttuvat väistämättä pitkäksi aikaa paikoilleen, ilman mitään todellista edistystä.

Sitä paitsi päästöoikeuksien jakaminen esimerkiksi vuonna 1990 vallinneen väkiluvun mukaisella tavalla olisi myös muodostanut vahvan taloudellisen kannustimen väestönkasvua hidastaville toimenpiteille. Toisin sanoen päästöoikeuksien per capita-pohjainen jako olisi hillinnyt tehokkaasti sekä kulutusräjähdystä että väestönkasvua.

Nyt, kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin, ilmastoneuvottelut ovat edelleen jumissa, koska teollisuusmaat eivät vieläkään ole hyväksyneet periaatetta, jonka mukaan kasvihuonekaasujen päästöoikeudet pitäisi jakaa suhteessa väkilukuun.

Etelän maat eivät näet halua puhua mistään muusta periaatteesta. Esimerkiksi Intia sanoo vain, että sen henkeä kohti lasketut päästöt eivät tule koskaan ylittämään teollisuusmaiden henkeä kohti laskettuja päästöjä.

Kiina ilmoitti äskettäin, että se pyrkii vähentämään taloutensa hiili-intensiteettiä vähintään 40 prosentilla vuoteen 2020 mennessä, eli tuottamaan kunkin bruttokansantuoteyksikkönsä 40 prosenttia pienemmällä määrällä fossiilisia polttoaineita.

Tämä kuulostaa todella hyvältä ja on ilman muuta askel oikeaan suuntaan. Pitää kuitenkin muistaa, että silloin kun talous kasvaa 11 prosenttia vuodessa, tuotanto kaksinkertaistuu alle kuudessa ja puolessa vuodessa. Toisin sanoen jos Kiinan talouskasvu jatkuu nykyiseen malliin, sen päästövähennystavoite tarkoittaisi toteutuessaan, että Kiinan päästöt ainoastaan vähän yli kaksinkertaistuisivat vuoteen 2020 mennessä.

Eli tietyllä tavalla voisi sanoa, että Ympäristö ja kehitys ry:n kaksikymmentäkaksi vuotta sitten esittämä ennuste on toteutunut, jopa hyvin tarkasti.

Mutta toisesta näkökulmasta katsottuna koko asetelma on jo pahasti vanhentunut.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana Jäämeren kelluvat ahtojäät ovat menettäneet suurimman osan tilavuudestaan ja Länsi-Siperian valtavat ikirouta-alueet ovat alkaneet sulaa. Lisäksi Grönlanti, Länsi-Antarktis ja ilmeisesti nyt jopa valtava Itä-Antarktiksen mannerjäätikkö ovat alkaneet menettää jäätä nopeasti kasvavalla vauhdilla. Merenpinta nousee edelleen suhteellisen hitaasti, todennäköisesti neljä tai viisi milliä vuodessa, mikä tarkoittaisi neljääkymmentä tai viittäkymmentä senttiä sadassa vuodessa. Mutta tämä vauhti on viisikymmentä kertaa enemmän kuin sata vuotta sitten. Lisäksi mannerjäätiköiden sulamisvauhti näyttäisi tällä hetkellä satelliittimittauksien perusteella kolminkertaistuvan muutaman vuoden välein.

Kaiken tämän perusteella hiilipäästöjen tuntuva vähentäminen vuoteen 2050 mennessä ei enää tunnu riittävältä tavoitteelta. Ilmakehässä on selvästi jo nyt liikaa hiilidioksidia ja muita ilmastoa lämmittäviä kasvihuonekaasuja. Nykyisessä tilanteessa me emme saisi enää lähteä siitä, että jatkamme kylmäverisesti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvattamista vielä neljäkymmentä vuotta. Tämä tarkoittaisi jo aikamoista riskinottoa, hyvin isoilla panoksilla. Meidän pitäisi päinvastoin laskea ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta poistamalla osa ilmaan jo laskemastamme hiilestä.

Ilmakehässä on nyt hiilidioksidia noin 380 miljoonasosaa. Maailman ehkä tunnetuin ilmastotutkija, NASA:n James Hansen, sanoi tämän ääneen jo lokakuussa 2008. Hansenin mukaan meidän pitäisi palauttaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuus takaisin 350 miljoonasosaan, mikäli haluamme välttyä mekittävältä merenpinnan nousulta. Viime kesänä muun muassa hallitustenvälisen ilmastopaneelin eli IPCC:n intialainen puheenjohtaja, Rajendra Pachauri, myönsi että Hansen on todennäköisesti oikeassa.

Koska kaikkien pitäisi nyt poistaa ilmakehästä vähintäänkin omia päästöjään vastaava määrä hiilidioksidia, puhe päästö-oikeuksien jakamisesta ei käytännössä enää ole yhtä oleellinen kuin vielä vähän aikaa sitten.

Mutta luonnontieteelliset tilannearvioiden muutokset heijastuvat politiikkaan vasta pitkällä viiveellä.

Eivätkö puheet ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vähentämisestä ole nykyisessä tilanteessa täysin epärealistisia? Kööpenhaminan ilmastokokous floppaa lähes varmasti, ja on hyvin todennäköistä, että myös seuraavat ilmastokokoukset epäonnistuvat yhtä pahasti.

Kansainvälisillä ilmastosopimusneuvotteluilla on ilman muuta oma merkityksensä, mutta voi olla, ettei niiden etenemistä voi nopeuttaa kovin paljon. Poliittisten prosessien täytyy ehkä vain edetä omaa, hidasta tahtiaan. Poliitikkojen ymmärryksen ja tietoisuuden muutokset eivät valitettavasti ole yhtä nopeita kuin mannerjäätikköjen liikkeet.

Meidän ei kuitenkaan kannattaisi jäädä polkemaan paikoillamme ja pyörittelemään peukaloitamme. Olemme jo nyt odottaneet liian pitkään Suurta Läpimurtoa Kansainvälisissä Ilmastosopimusneuvotteluissa.

On aivan varma, että Kiina, Intia, Indonesia ja muut Etelän jättiläiset heräävät ongelmaan jossakin vaiheessa, viimeistään silloin kun vesi nousee niiden suurkaupunkien kaduille, kun öinen kuumuus uhkaa steriloida niiden riisisadot ja kun kassava lakkaa tuottamasta juuria ilmakehän kasvaneen hiilidioksidipitoisuuden seurauksena.

Mutta tätä ennen on muutamia asioita, jotka meidän pitäisi tehdä, hyvin nopeasti ja aikaa tuhlaamatta.

Hiilidioksidipäästöjen näkökulmasta tärkein yksittäinen asia on neuvotella Indonesian kanssa sopimus, joka järkevöittää indonesialaista maankäyttöä ja pysäyttää Indonesian suunnattomien turvemassiivien palamisen.

Usein siteeratun arvion mukaan Indonesian turvemailta saattaisi seuraavien 30 tai 50 vuoden kuluessa vapautua ilmaan jopa 50 miljardia tonnia hiiltä. Tämä luku on todennäköisesti erittäin paha aliarvio. Esimerkiksi Etelä-Sumatran Merang Kepayang-suosademetsän turvekuvun arvioitiin vielä äskettäin sisältävän vain 100 miljoonaa tai korkeintaan 200 miljoonaa tonnia hiiltä. Tarkat tutkimukset kuitenkin nostivat määrän 600 miljoonaan tonniin. Vastaavasti arviot Kamparin niemimaan turvamassiivin sisältämän hiilen määrästä ovat kasvaneet lyhyessä ajassa 4,5 miljardista 11,8 miljardiin tonniin, eli noin kolminkertaisiksi.

Jos ilmastoneuvotteluissa saavutetaan pian suuri läpimurto ja kaikki maat pitävät kiinni lupauksistaan, kaikkien näiden ponnistusten avulla voitaisiin ehkä vähentää ilmakehään lähivuosikymmeninä pääsevän hiilen määrää 100 miljardilla tonnilla. Mutta jos Indonesian kanssa ei saada aikaan ratkaisua järkevämmästä maankäytöstä, sen turvemassiivit saattavat samaan aikaan vapauttaa ilmakehään enemmän kuin tuon saman 100 miljardia tonnia hiiltä. Eli kaikista uhrauksista, ponnistuksista ja läpimurroista huolimatta päätyisimme käytännössä nollatulokseen.

Euroopan Unionin, Yhdysvaltain ja muiden rikkaiden maiden pitäisi siis maksaa Indonesialle siitä, että se palauttaa ainakin paksuturpeisimmat suosademetsänsä takaisin luonnontilaan. Tällöin ne alkaisivat taas sitoa hiiltä, sen sijaan että ne vapauttaisivat sitä ilmakehään. Paikalliset ihmiset voisivat edelleen vapaasti hakata metsistä puutavaraa ja käyttää metsiä kalastukseen ja metsästykseen, kunhan puuta ei kuljeteta pois soille kaivettuja kanavia pitkin. Kanavat ovat ongelma, koska ne kuivattavat turvekerrosta niin tehokkaasti, että se alkaa palaa tai ainakin hapettua ja vapautuu hiilidioksidina ilmaan.

Indonesialle ei missään tapauksessa saisi maksaa korvausta niistä hiilitonneista, jotka turvemassiiveissa jo on, ja jotka Indonesia armollisesti suostuisi olemaan polttamatta hiilenä ilmaan. Tämä olisi pöyristyttävä menettelytapa ja johtaisi kansainvälistä ilmastoapua koskevat neuvottelut pahasti sivuraiteille jo alkumetreillä. Mutta Indonesian pitäisi saada käypä korvaus jokaisesta uudesta hiilitonnista, jonka sen suosademetsät jatkossa poistavat ilmakehästä.

Tästä tulisi teollisuusmaiden veronmaksajille muutaman miljardin euron suuruinen vuotuinen lasku, eli joitakin euroja henkeä kohti vuodessa. Mutta tällainen järjestely hoitaisi tavallaan jo noin puolet koko hiilidioksidiongelmasta kuntoon.

Lisäksi EU-maiden pitäisi käynnistää suuri, uudentyyppisiin jätevedenpuhdistamoihin liittyvä ohjelma. Kymmenillä maailman mailla ei käytännössä vielä ole minkäänlaisia jätevedenpuhdistamoja. Näihin maihin kannattaisi rakentaa yksisoluista levää merivedessä kasvattavia altaita, jotka käyttäisivät kaupunkien jätevesiä levien lannoitteina. Tällaiset järjestelmät olisivat halvempia kuin nykyiset jätevesien puhdistuslaitokset. Ne kuluttaisivat vähemmän energiaa ja puhdistaisivat jätevedet paremmin. Ennen kaikkea ne voisivat joko tuottaa paljon energiaa tai poistaa joka vuosi ilmakehästä miljardeja tonneja hiiltä. Yksisoluisista levistä on mahdollista tuottaa biodieseliä, biokaasua tai kivihiiltä korvaavia puristeita, tai vaihtoehtoisesti leväkakut ja niiden sisältämä hiili olisi mahdollista varastoida merivedestä saostuvaan suolaan.

Tämäntyyppinen jätevesien puhdistus olisi sekin yksi tärkeä osavastaus hiilidioksidiongelmaan, eikä se kasvattaisi kustannuksia vaan hyvin todennäköisesti säästäisi meille paljon rahaa.

Kolmanneksi meidän pitäisi puuttua lentokoneiden valmistajien ja lentoyhtiöiden tulevaisuuden visioihin. Lentoliikenteen tuottama hiilidioksidi lämmittää ilmastoa hiukan, mutta suihkukoneiden tiivistymisjuovat ovat ainakin kymmenen kertaa isompi ongelma.

Lentokoneiden valmistajat haaveilevat edelleen paljon nykyistä korkeammalla lentävistä koneista. Tällöin hiilidioksidipäästöt pienenisivät hiukan, mutta tiivistymisjuovien lämmittävä vaikutus ja samalla myös lentoliikenteen kokonaisvaikutus ilmaston lämpenemiseen kasvaisi viisi tai kuusi kertaa nykyistä suuremmaksi.

Meidän pitäisi vaatia, että lentokoneiden valmistajat ryhtyisivät päinvastoin suunnittelemaan ja valmistamaan pitkän matkan potkurikoneita. Ne olisivat hiukan suihkukoneita hitaampia, mutta ne eivät tuota tiivistymisjuovia ja niiden hiilipäästöt ovat puolet pienemmät.

Jos saamme Airbusin ja Boeingin vakuuttumaan tästä, yhden mannertenvälisen lennon ilmastoa lämmittävä vaikutus ei kasva viisi tai kuusi kertaa nykyistä suuremmaksi vaan pienenee 90 tai 95 prosentilla.

Eli jos me pystyisimme, parempia aikoja odotellessamme, toteuttamaan edes nämä kolme toimenpidettä, olisimme jo käytännössä eliminoineet suurimman osan koko ilmasto-ongelmasta. Vaikka hallitustenväliset neuvottelut eivät muuten samaan aikaan etenisi minnekään.

Risto Isomäki

Ajankohtainen Ykkönen 1.12.2009 YLE Radio 1

Kööpenhaminan valtaisa ilmastokokous alkaa viikon päästä. Odotukset ovat suuret, mutta miten tiukasti päätöksiä ohjaa yhä maailman perinteinen jako pohjoisen rikkaisiin teollistuneisiin ja etelän köyhiin kehittyviin maihin. Vai onko blokeillakaan enää merkitystä, jos päätökset tekevät suurvallat Kiina ja USA?

Entä mitä ilmastonmuutos merkitsee meille suomalaisille ja mitä sen pysäyttäminen meiltä vaatii?

Studiossa ovat keskustelemassa hallituksen ilmastopoliittinen asiantuntija, vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkynen ja ympäristömuutoksen professori Atte Korhola.

Viikon kolumnistina on tietokirjailija Risto Isomäki.

Ajankohtainen Ykkönen
YLE Radio 1 tiistaina 1.12.2009 klo 12.15 - 13.00, toinen lähetys klo 17.20. Lähetyksen jälkeen netissä.

Talouspolitiikassa ei ole aikoihin tuntunut syntyvän vaihtoehtoja. On valtiovarainministeri mistä puolueesta tahansa, vaihtoehtoja on yhtä vähän kuin ulkopolitiikassa Kekkosen aikaan. Viikko sitten tämä yksimielisyyden kupla - tai pitäisikö sanoa tämäkin kupla - puhkesi. Eikä se ollut mikään yksinomaan suomalainen ilmiö.

Financial Times teki jutun Fedin avointen markkinoiden komiteasta - siis siitä komiteasta joka vanhaan hyvänuskoisuuden aikaan kokoontui Alan Greenspanin johdolla ja päätti Yhdysvaltain finanssipolitiikasta ja sitä kautta maailman menosta. Koko sivun artikkelissa markkinakomitean jäsenet jaettiin kyyhkysiin ja haukkoihin, ja jaon perusteena oli jäsenten suhtautuminen elvytykseen.

Haukkojen johtohahmo on Jeffrey Lacker, joka varoittaa Fedin oikeuksien laajentamisesta ja liiallisesta elvyttämisestä. Hänen perussanomansa on, että talous on kääntymässä nousuun ja että nyt pitää jo etsiä ns. exittiä eli ulospääsyn menetelmiä.

Kyyhkysten johtohahmo on Janet Yellen tai Eric Rosengren. He pelkäävät että talouden nousu tulee olemaan hidas ja vaivalloinen ja että talouden kapasiteetin ja todellisen tuotannon välillä on huomattava kuilu, joka saattaa pahentaa talouden kehitystä.

Kaikkien poliitikkojen tuntema Sokea Krettakin näkee että taustalta löytyy yhteiskunnallisia tai poliittisia näkemyseroja. Kyyhkyset ovat helposti demokraatteja, haukat republikaaneja.

Financial Timesin artikkeli julkaistiin marraskuun 13. päivänä. Kaksi päivää myöhemmin Helsingin Sanomissa oli artikkeli, jossa yhdeksän kansantalousgurua otti kantaa Suomen elvytykseen. Vähän samantapainen jako kuin Fedin markkinakomiteassa oli havaittavissa tässäkin tapauksessa. Kolme oli kohtalaisen tyytyväisiä hallituksen veroelvytykseen, kuusi suhtautui siihen enemmän tai vähemmän kriittisesti. Ei liene mikään yllätys, että kaksi kolmesta suomalaisesta haukasta on Etlan ja EK:n palveluksessa. Kriittisin kyyhkynen oli köyhyystutkija Markus Jäntti.

Suomalaisessa keskustelussa nousi keskeisimmäksi teemaksi reaalitalous. Työttömyys kasvaa huolestuttavasti ja saamme lähes päivittäin lukea uusista lomautuksista ja potkuista. Amerikkalaisen finanssikriisin hyökyaallot lyövät Suomenlahden rantaan samaan aikaan kun puunjalostusteollisuuden rakenteelliset ongelmat kaatuvat päällemme. Tässä on ongelman ydin, ja se ongelma on laaja ja vaikea.

Lähes sattumalta törmäsin hollantilaiseen tutkijaan Dirk Bezemeriin. Hän toimii Groningenin kuninkaallisessa yliopistossa ja kirjoittaa silloin tällöin kiperiä huomautuksia Financial Timesiin.

Bezemerin teesi on, että olemme menettämässä otettamme reaalitaloudesta. Tämä tapahtuu kahdella eri tavalla. Ensinnäkin kehittyneet markkinatalousmaat - Yhdysvallat etunenässä - ovat kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana luoneet itselleen valtavan velkakuorman. Kysymyksessä ei ole pelkkä valtionvelka, vaan koko yhteiskunnan velka. 80-luvulla tämä velka oli vielä jonkinlaisessa järkevässä suhteessa kansantuloon, mutta tänä päivänä velka on kuusi kertaa bruttokansantuloa suurempi.

Toista tapaa menettää ote kutsutaan yleensä globalisaatioksi. Sen tarkoitus oli että markkinatalousmaat saisivat takaisin sijoituksensa Kiinaan voittojen ja finanssioperaatioiden kautta. Viimeisen vuoden tapahtumien valossa tämä ei näytä kovinkaan uskottavalta. Seurauksena on joko uusi romahdus tai hiipivä protektionismi, sillä muitakaan menetelmiä ei ole.

Nils Torvalds

Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1 24.11.2009

Mikä suomenruotsalaisia oikein vaivaa? Osa rkp-läisistä väittää, että suomenkielisillä on salaliitto suomenruotsalaisia vastaan. Professori Henrik Meinander ei tällaisiin salaisiin agendoihin usko, vaan kehottaa miettimään, miten esimerkiksi venäläisvähemmistön palvelut jatkossa järjestetään.

Studiossa asenteiden muuttumisesta keskustelemassa Bettina Sågbom ja RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ulla-Maj Wideroos.

Design. Design, design, suomalaiset rehvastelevat mielellään, mutta saako muotoilulla tehtyä myös rahaa? Vai miksi Helsinki oikein haluaa niin kiivaasti design-pääkaupungiksi? Kisa ratkeaa keskiviikkona.

Viikon kolumnistina on Nils Torvalds.

(Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1:ssä 24.11.2009 klo 12.15 - 13.00.)

Etelä-afrikkalainen Moeletsi Mbeki on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan köyhyydestä ("Architects of Poverty") ja siitä miksi Afrikan kapitalismin on muututtava. Kirja auttaa ymmärtämään miksi Afrikka tarpoo alikehityksen suossa ja miksi uutiset nälänhädästä, köyhyydestä tai sisäisistä konflikteista eivät ota loppuakseen.

Mbekin keskeinen viesti on, että talouden lamaantumisen ja köyhyyden syyt ovat Afrikan maitten poliittisessa eliitissä. Tämä poliittinen eliitti ei kuitenkaan hallitse taloutta eikä sitä edes yritä, vaan sitä vastoin monikansalliset yritykset. Eliitti on tyytynyt olemaan kuluttaja tuottajan sijaan - ja siksi taloudellista kehitystä ei tapahdu. On rikkaat, jotka makuuttavat rahojaan ulkomaisissa pankeissa luksuselossaan ja köyhät ihmiset, joitten päivät kuluvat ruuan hankkimisessa. Puuttuu yritteliäisyyttä, puuttuu laaja keskiluokka, puuttuu maatalousväestön puolestapuhujat, puuttuu pääoma investointeihin… 40 prosenttia Afrikan yksityisestä varallisuudesta on sijoitettuna ulkomaille kun taas Aasiassa reilusti alle kymmenen prosenttia.

Miten tähän on tultu? Ongelmien juuret menevät siirtomaavallan aikoihin, jolloin Afrikasta lastattiin orjia. Merkantalistisessa kapitalismissa – jota Lenin kutsui imperialismiksi- laivoihin lastataan öljyä ja muita raaka-aineita. Teollistumisen suhteen on vain kaksi poikkeusta: Etelä-Afrikka ja Mauritius. Mutta siirtomaavalta teki muutakin. Kuten esimerkiksi sen, että se hajotti afrikkalaisten omat hallinnolliset kulttuurit ja synnytti keinotekoiset valtiolliset rajat 1800-luvulla eurooppalaisessa pöydässä sulle mulle- periaatteella. Afrikkalainen nationalismi, joka johti maitten itsenäistymiseen 1960-luvulla, ei pystynyt ylläpitämään suhteitaan murrettuun kansalaisyhteiskuntaan, koska sellaista ei yksinkertaisesti ollut eikä oikein ole vieläkään.

Etelä-Afrikan kapitalismi lepää kaivosteollisuudessa, energiaintensiivisyydessä ja halvassa työvoimassa. Taloudellisen kehityksen kannalta investoiminen sosiaaliseen pääomaan olisi tärkeätä – siis koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Näin osaavaan työvoimaan perustuva teollistuminen voisi ottaa spurtin. Kiinan kasvava merkitys kauppakumppanina on päinvastoin edistämässä teollisen tuotannon rapautumista. Kiinasta tulevat tuotteet, Etelä-Afrikasta raaka-aineet.

Yrittäjyys – Mbekin manaama kehityksen moottori - liittyy myös Suomeen yleisellä mutta myös pienellä yksittäisellä tavalla. Suomi- Etelä-Afrikka seura, jonka puheenjohtaja olen, on pyörittänyt viiden vuoden ajan mikroyrittäjyyden edistämishanketta, koska uskomme, että juuri yrittäjyyden pienistä puroista voi syntyä kestävää kehitystä. Mutta tästä samasta oivalluksesta on syytä pitää kiinni myös Suomessa.

Uudet tavat tehdä ja toimia syntyvät yrittäjyyden kylkiäisinä. Suomessa käytetään OECD-maista toiseksi eniten rahaa tutkimus- ja kehittämistoimintaan, josta suurten yritysten osuus on merkittävä. Innovaatiot syntyvät usein sattumalta, vaikkakin on tärkeätä huolehtia niitä synnyttävistä rakenteista kuten yliopistojen tutkimustoiminnasta. Yhtä tärkeää on edistää yrittäjyyttä.

Poliittisen vasemmiston on syytä pikaisesti päivittää suhtautumisensa yrittäjyyteen. Yksinyrittäjien ja pienten yritysten pyörittäjistä löytyvät ne, jotka tekevät pitkää päivää ja taistelevat erilaisten määräysten viidakossa huomatakseen, että velvollisuuksien lista on pitkä ja oikeuksien lyhyt.
Mikä kekseliäisyyden – uusien innovaatioiden – potentiaali olisikaan yrittäjyyden edistämisessä, jos vain kannustus- ja tukiverkkojen silmäkoko olisi sama niin yrittäjillä kuin palkansaajillakin. Yksi huoli vähemmän raivaa tilaa uudelle ajattelulle. Kaiken lisäksi ajattelijat Karl Marxista Milton Friedmaniin ovat ainakin yhdestä asiasta yhtä mieltä: yksityinen yrittäjyys on modernien talouksien kehityksen moottori. Tämä pätee niin Afrikassa kuin Suomessakin.

Arja Alho

(Ajankohtaisen Ykkösen kolumni 17.11.2009 YLE Radio 1)

Työttömyys jatkaa kasvuaan ainakin toukokuulle ja nyt tilanne on erityisen hankala nuorille ja vastavalmistuineille. Mutta myös monien työpaikkansa säilyttäneiden olot ovat kurjistuneet. Väkeä vähennetään mutta ylitöitä riittää.

Esimerkkiyrityksemme on puolestaan sulkenut vessoja, koska siivousalueet on saatava pienemmiksi.

Mistä oikein on kysymys? Miksi niin moni masentuu työkyvyttömäksi? Osataanko 90-luvun lamasta oikeasti oppia?

Studiossa keskustelemassa Anna-Maija Lehto tilastokeskuksesta, Risto Alanko Teknologiateollisuudesta ja Nikolas Elomaa SAK:sta.

Viikon kolumnistina on Arja Alho.

Monen poliitikon tuttavapiiriin tarttuu helposti muiden maiden edustajia, vakoilijoitakin. Poliitikko voi usein - viran puolesta - luoda ns. suhteita.

Niissä merkeissä minäkin olen tutustunut muutamiin - pohjoismaisesta näkökulmasta - pienikokoisiin mutta muuten isokenkäisiin kiinalaisiin kommunistimiljardööreihin.

Kiina on valtiokapitalistinen markkinatalousmaa, jota hallinnoi kommunistinen puolue. Kiinassa puolueen ukot ovat kaikkivoipaisia.

Syksyn alussa isokenkäinen tuttavani halusi edistää kauppasuhteita Suomeen ja kyseli suomalaisesta ympäristöteknologiasta. Minä innoissani asiaa edistämään mielessä synnyinmaan kaupallinen etu. Suureksi yllätyksekseni kuitenkin jouduin havaitsemaan, ettei meillä ole erityisosaamista tällä maailman nopeimmin kasvavalla alalla: vihreässä raudassa.

Me olemme ympäristöystävällisen teknologian takapajula. Suomalaiset vientiyritykset ovat jääneet liikkuvasta junasta, eikä meiltä löytynyt edes kiinnostusta, saati myytävää.

Tältä osin yritysjohtajat, nuo työttömyyden apostolit ja omistajien isäntärengit, ovat häpeäksi kanssasuomalaisille neuvottomuudessaan, aloitteettomuudessaan ja osaamattomuudessaan. Tuoreiden verotilastojen mukaan heille vielä maksetaan siitä hyvin, ja monet ovat verojäniksiäkin verotuksen vapaamatkustajina.

Esimerkiksi helposta rahasta käy Fortum Mikael Liliuksineen.

Yhtiö on lopettanut tutkimustoiminnan alalla, joka on maailmantalouden keskiössä: energiantuotannossa. Fortum tuottaa ilman omaa ansiotaan jättiläisvoittoja, niin suuria, että kaikkia se ei edes kehtaa jakaa osinkoina ulos ulkomaisille omistajilleen, joille - eikä omille kansalaisilleen - Suomen valtio järjesti osakkeiden privatisointialennusmyynnin. Niinpä osa meidän Fortumin kassaan kilahduttamistamme miljardeista on käytetty venäläisen energiayhtiön ostamiseen kaukaa Uralilta. Se näyttää samanlaiselta hukkainvestoinnilta kuin ovat olleet metsäyhtiöiden amerikkalaiset paperitehtaat, joiden kattiloissa on poltettu suomalaisia miljardeja. Sen rahan polton monet Suomen paikkakunnat maksavat metsäteollisuutemme alasajona.

Se, että Fortumilla on millä mällätä, ei ole sen omaa ansiota. Sähkön EU-hinnoittelu nimittäin tuottaa sille sen itsensä ansaitsemattomia voittoja. Sähkön hintahan ei riipu sen tuotantokustannuksista vaan sen tukkupörssihinnoista. Fortum myy sähkön meille kuluttajille - satoi tai paistoi - aina kaikkein kalleimman pörssihinnan mukaan. Se panee siihen vielä päälle EU:n pakolliseksi määräämien päästöoikeuksien hinnan, vaikka suurin osa Fortumin sähköstä on päästötöntä vesivoimaa ja atomisähköä.

EU on Fortumin märkä uni, mutta suomalaisten sähköntarvitsijoiden painajainen. Kun Bryssälä harmonisoi sähkömarkkinoita, meidän halpasähkömme hinta nousee, kun taas muissa maissa meitä kalliimman sähkön hinta laskee - meidän kustannuksellamme. Sähkön siirrollekin on EU määrännyt sellaisen mallin, että se nostaa suomalaisen sähkön hintaa perusteettomasti. Sähköverkkoja hallinnoivan Fingridin omistajat ovat jo lähettäneet tarjouspyynnöt verkko-osakkeidensa myynnistä ulkomaisille keinottelijoille. Teon alla on sama virhe kuin oli Yleisradion lähetysverkon myynti - kokoomuspoliitikkojen päsmäröidessä päälle - monopoliksi ranskalaiselle Digitalle. Kyseisen yhtiön liikevaihdosta 40 % on voittoa, jonka maksavat suomalaiset televisionkatsojat.

Meidän maastamme puuttuu yhteisöllinen, kansallismielinen porvaristo - eikä suomalainen oikein voi näissä asioissa luottaa yhteiset työeläkevarat ja omat rahansa ulkomaille pörssittäneeseen (ay-)vasemmistoonkaan.

Esko Seppänen

Ajankohtainen Ykkönen 10.11.2009 / YLE Radio 1

Miksi erilaisuuden hyväksyminen on niin vaikeaa meillä ja muualla? Esimerkit Ruotsista, missä kirkko vihkii homoja avioon ja naisia piispoiksi, ja Saksasta, missä Günter Wallraff naamioitui jälleen, tekeytyi tällä kertaa somaliksi ja paljasti mitä arkipäivän rasismi on.

Ohjelmassa kuullaan lisäksi 10 oikaistua ennakkoluuloa sikainfluenssasta ja sen hoidosta

Viikon kolumnisti on Esko Seppänen.

Olen käynyt viimeisen kahden viikon aikana peräti kaksi kertaa Kuopiossa. Eilen olin Fimean avajaisissa ja viime viikolla opiskelijoiden tilaisuudessa yliopistolla Savilahden rannalla.

Molemmilla kerroilla katselin lentokoneen ikkunasta - menin siis epäekologisesti lentämällä - katselin lentokoneen ikkunasta lähestyvää Kuopiota ja mietin sitä miten maaseutumaista kaupungin ympärillä onkaan. Ehkä siksi nämä vierailut saivat minut ajattelemaan aika paljon alueellistamista ja alueiden ja maakuntien syvintä olemusta.

Alueellistaminen liittyy tietysti eilen avajaisiaan pitäneen Fimean eli lääkealan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen toimintaan ja siihen, että kyseiset toiminnot siirrettiin pääkaupungista Kuopioon. Oman toiveeni on se, että Fimeasta tulee hyvä laitos ja uskon että toimintojen viiden vuoden siirtymäaika antaa ihan hyvän mahdollisuuden hyvään lopputulokseen. Fimean johtaja on kuitenkin aika isojen haasteitten edessä hoitaessaan uuden laitoksen johtamistehtäviä Kuopiosta käsin.

Voi olla, että alueellistaminen ja sen uusi tuleminen haastaakin kaikkein eniten valtion työntekijöitä ja niitä ihmisiä, jotka ottavat johtotehtäviä alueellistettavissa laitoksissa. Heidän pitää sopeuttaa henkilökunta uusiin oloihin ja heidän pitää oppia ymmärtämään uutta toimintaympäristöä joka poikkeaa monin tavoin pääkaupungista. Siksi mietinkin siellä Kuopiossa paljon sitä, että politikasta tuttu jalkautuminen ja maakuntiin ihmisten pariin meneminen pitäisi ehkä jollakin tavalla ulottaa laajemminkin valtion virkakuntaan. Silloin matkaaminen ja mahdollinen toimintojen siirtäminen pääkaupunkiseudun ulkopuolellekaan ei ehkä tuntuisi niin pahalta ja vaikealta jos olisi jalkautumisen kautta tullutta ymmärrystä siitä, miltä maailma ja sen haasteet näyttävät Helsingin ulkopuolelta.

Maakunnista tuli vierailuillani mieleen myös se asia, että miksi ihmeessä maakunnat ja niitten ihmiset ajattelevat oman alueensa kehittämistä niin vahvasti oman poteron puolustamisen ja erilaisten asioiden puolesta taistelemisen näkökulmasta. Toki Kuopionkin ulkopuolella oleva harvaanasuttu maaseutu kertoo siitä että puolustamista elinolosuhteitten säilyttämisessä on paljon. Mieleeni tuli silti se, että lopputulos niin pääkaupunkiseudun kuin alueiden kannalta voisi olla paljon parempi, jos maakunnatkin uskaltaisivat ajatella asioita mahdollisuuksien ja uudenluomisen eikä vain vanhasta kiinnipitämisen kautta.

Suvi-Anne Siimes

(Ajankohtainen Ykkönen 3.11.2009 YLE Radio 1)

Miettiikö kukaan julkisen talouden kokonaisuutta? Suomi arvioidaan jopa maailman vauraimmaksi maaksi, mutta miksi rahat eivät riitä mihinkään mitä kansalaiset pitävät tärkeänä? Miksi nykylapset lukevat repaleisista kirjoista, säästävät salaatinlehdistä ja kuulevat vanhusten kuolemanpillereistä?

Miettiikö kukaan julkisen talouden kokonaisuutta, studiossa vastaamassa entiset puheenjohtajat ja ministerit Tarja Cronberg Vihreistä ja Eero Heinäluoma SDP:sta.

Mikä ihmeen Kööpenhaminan kokous, jossa tunnutaan ratkaisevan koko ihmiskunnan kohtalo. Mistä Kööpenhaminassa oikeasti päätetään ja missä neuvotteluasetelmissa sinne matkataan?

Viikon kolumnisti on Suvi-Anne Siimes.

(Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1:ssä tiistaina 3.11.2009 klo 12.15 - 13.00, toinen lähetys klo 17.20.)