Kirjoittanut: Liisa Vihmanen

Olen takinkääntäjä. Tuttavani muistelevat kuinka vielä puoli vuotta sitten vannoin ja vakuutin, etten ikipäivänä hanki Suomesta kesämökkiä. Perusteluni keskittyivät lyhyisiin kesiin, hyttysiin, grillimakkaran vetisyyteen ja maaseutukylien muuttumiseen prisman parkkipaikoiksi. En voinut käsittää, miksi ihmiset lähtivät kotoaan kaupungista mukavuuksien äärestä palelemaan pimeisiin ulkovessoihin ja tiskaamaan ämpärissä muoviastioita.

Ja nyt siis kävi niin, että aamuna eräänä havaitsin haluavani kesämökin, Suomesta. En tiedä mitä yön aikana oli tapahtunut, mutta paluuta ei ollut. Kävin katsomassa kaikenlaisia metsän reunassa sijaitsevia hökkeleitä, joita väitettiin kesämökeiksi. Useimmissa haisi ummehtuneelle, piha kasvoi metrin heinää ja sisustukseen käytetyt lastulevyt kupruilivat. Homeesta en aina edes viitsinyt kysellä, sillä sen olemassaolo oli ilmiselvä. Kerta toisensa jälkeen masennuin, kun tajusin, kuinka rajallinen mökkibudjettini tosiasiassa oli. Näin siitäkin huolimatta, etten kaivannut omaa rantaa. Laskin mielessäni, kuinka paljon ranta tulisi maksamaan ja ynnäsin yhtälöön lämpimän uimaveden päivät juhannuksesta jaakonpäivään ja tulos oli, että sillä rahalla taitaisi jo vuokrata kokonaisen uimahallin omaan käyttöön aina tarpeen mukaan.

Mutta toivoa ei pidä heittää. Tiesin, että jossakin päin, kohtuullisella säteellä Helsingistä on se siisti nurmipihainen mummonmökki joka on lastulevyvapaa ja jonka tupaa lämmittää leivinuuni. Uskoin, etten ollut ainoa, joka kammosi umpimäntysisustuksia ja pahkasta vuoltuja ovenkahvoja. Ja niin kävi, että etsivä löysi.

Mutta nyt onneani on alkanut varjostaa kysymys, jonka olemassaolon olen toki tiennyt, mutta johon vastaamista en aikaisemmin pitänyt tarpeellisena: Mitä siellä mökillä oikein tehdään? Tietysti aika menee paljolti siihen, että niitä mukavuuksia ei ole, joten vesi on nostettava kaivosta, tiskit on tiskattava itse ja niin edelleen. Mutta eihän siinä koko päivää mene. Sitten keksin tikkataulun, ja muistin nuorena olleeni aika haka tikanheitossa. Entä veisinkö mökille kaikki ne kirjat, joita en kotona jaksanut lukea ja kiduttaisin itseäni niiden pakkolukemisella? Hankkisinko trampoliinin? Opettelisin uudelleen neulomaan ja kutoisin koko perheelle iloiset kirjoneulevillapaidat? Naistenlehdestä luin, että mökillä voi antaa sisäisen taiteilijansa tulla esiin, mutta siitä näin jo niin monta kauhistuttavaa esimerkkiä mökkikohteita kierrellessäni, että taidan pitää oman sisäisen taiteilijani visusti piilossa.

En ole tähän mennessä vielä keksinyt, mitä tuleva mökkikausi oikein pitää sisällään, mutta saattaahan olla niinkin että olen oikeilla jäljillä kun en tiedä mitä mökillä tehdään. Entä jos en tekisikään mitään erikoista?

Kirjoittanut: J.P. Pulkkinen

Noin viikko sitten tamperelainen mieshenkilö kirjoitti Hesarin mielipideosastoon mielipiteen joka oli otsikoitu ”Viihteen nimissä doping pitäisi sallia”. Ajatusketju meni jotakuinkin näin: amatööriys ja huippu-urheilu eivät liity toisiinsa. Huippu-urheilun alkuperäinen lähtökohta eli ihannoitu kansallinen kilvoittelu on pelkkää näytelmää. Urheilu on siis viihdettä. Miksi viihteessä pitäisi olla puhdasmoraalisuutta, kun viihteen tekijöiltä, siis käsikirjoittajilta tai näyttelijöiltäkään sitä ei vaadita?

Kirjoitus oli hyvä provokaatio, jos hyvän provokaation tarkoitus on yllyttää ihminen ajattelemaan perusasioita. Perusasioita ovat esimerkiksi kävelemään oppiminen, juoksemaan oppiminen, pyöräilyn oppiminen, pallon potkaiseminen, hyppääminen, uiminen. Ihminen maalla, merellä ja ilmassa. Korkeammalle, pitemmälle, nopeammin. Nautinto, ilo, kilvoittelu, toveruus. Viihteen tavoitteeksi voisi kai laskea sen että sen edessä ahdistaa vähemmän, ajatus kuolevaisuudesta tuntuu etäiseltä. Samaten aika kuluu sutjakkaammin eikä ole riskiä siitä että tämä viihde jotenkin koskisi viihteen kuluttajaa, hän voi sitä ammennella ihan rauhassa niin paljon kuin fysiikka kestää.

Kirjoittanut: Liisa Vihmanen

Avaan silmäni vaaleankelmeässä hotellihuoneessa ja huomaan olevani Kaliningradissa. Tai Königsbergissä, miten haluatte. Nykyisinhän on poliittisesti korrektia käyttää paikoista niiden vanhoja nimiä, ikään kuin toista maailmansotaa ei olisi koskaan käyty.

Mutta totuus on, ettei Königsbergiä ole enää olemassa. On vain likainen ja suttuinen venäläinen kaupunki, joka kaikilla tavoin muistuttaa 70-luvun lopun Neuvostoliittoa. Hampaattomat mummot ja kaukaasialaiset adidaskauppiaat ympäröivät turistibussin heti, kun sellainen pysähtyy hotellin eteen.

Kirjoittanut: J.P. Pulkkinen

Kuinka kauan sun pitää vielä käydä töissä? Koska sun työ on valmis? kysyi tytär. Ei kai se valmiiksi tule, ajattelin nopeasti. Tyttö jatkoi, että onko sun työ edes sellaista että se tulee valmiiksi. Hyvä jatkokysymys ja pani miettimään, että mikä tulee valmiiksi. Tämä juttu saattaa tulla valmiiksi, mutta tätä seuraa horisonttiin liukeneva ketju toisia töitä, joista irrottautuminen voisi olla aika väkivaltainen tapahtuma.

Tuleeko valmista jollain toisella alalla? Loppuuko sitten te-keminen kun tulee valmista? Tuliko kaikki valmiiksi niille, jotka joutuivat pihalle tehostamisen, supistamisen, rationalisoinnin, tuotannon siirtämisen, keskittämisen ja ydinosaaamisen profiloinnin jaloista? Valmiiksi saaminen saattaa tuntua mahdottomalta, jos on käynyt läpi esimerkiksi sellaisen kehityskulun, jossa työn määrä on lisääntynyt. Jossa jokaisen työpäivän mittaan on saattanut tuntua siltä, ettei mistään tule valmista, vaikka kuinka tekisi. Sitten kun saa kenkää ymmärtää, ettei siitä ollutkaan kysymys. Valmiiksi saaminen ei koskenutkaan sinua. Sä et nyt sit ollukaan niin tärkee. Luulitsä olevas?

Kirjoittanut: Tuuli Saksala

Ihailen kirjailijoita, jotka teoksissaan viljelevät oivalluksia elämän pienistä asioista. Siis noista arjen kultahippusista, jotka romaanin sivuilla saavat maailmoja syleileviä merkityksiä, tai suuria asioita, jotka rinnastuvat tuiki tavallisiin askareisiin.

Eniten ihailen sellaisia kirjailijoita, jotka keksivät arkipäiväisiä merkityksiä historian suurille tapahtumille, koko maailmaa muuttaneisiin ihmeisiin. Minä ihailen kirjailija Petri Tammista, joka keksi selityksen Kolumbuksen tutkimusmatkoille uudessa romaanissaan Enon opetukset.

Mikä saa kunnianmiehen lähtemään kohti tuntematonta huteralla laivalla, jättämään perheensä, kotinsa, uransa ja ystävänsä. Toki Kolumbuksen matkalle on luonnollinen selitys. Tämä kunnianhimoinen kauppamies halusi löytää helpon tien Intian apajille. Itään päin oli jo lähdetty ja kaiken loogisuuden nimissä Intia tulisi vastaan myös länteen lähtiessä. Siispä Kolumbus tarttui tuumasta toimeen. Olen aina hyväksynyt selityksen, enkä uhrannut sille sen enempää pohdintaa. Sen sijaan olen viettänyt lukemattomia hetkiä surkutellen Amerikan alkuperäiskansojen kohtaloa heidän osuessaan tämän tärkeilevän ja materiaalisia voittoja tavoittelevan tutkimusmatkailijan reitille. Olen maalaillut mielessäni kuvia toisenlaisesta maailmasta, jossa alkuperäiskansat olisivat saaneet elää rauhassa vielä edes sata vuotta ja vahingossa vaikkapa löytäneetkin meidät.

Kirjoittanut: Liisa Vihmanen

Satoi kaatamalla. Jonotin muiden turistien kanssa vasta-avattuun museoon Pariisissa, Eiffel-tornin juurella. Jono kiemurteli edessäni kulkevassa nauhakarsinassa ja takanani supistiin jotakin puolentoistatunnin odotuksesta. Puolen tunnin kuluttua kohdalleni pysähtyi mies nimilappu rinnassa ja kysyi, olivatko seuralaiseni alle 18-vuotiaita. Vastasin myöntävästi ja meidät ohjattiin jonon ohitse suoraan sisälle.

Museé quai Branly kokoaa yhteen rakennukseen aiemmin eri puolilla Pariisia sijainneet kansatieteelliset kokoelmat. Erityisen suuri on Oseaniaa esittelevä osuus, mutta maantieteellisesti museossa liikutaan Australiasta Amerikkaan.

Kirjoittanut: Niina Mäkeläinen

Olen aina pitänyt ruotsalaisdekkaristi Liza Marklundia lähinnä rasittavana tapauksena. Marklundin yksiulotteisissa tarinoissa tosikko sankaritoimittaja kirjoittaa ylivertaisia artikkeleita ja ratkoo rikoksia. Henkilön ristiriita on siinä, että hän sattuu olemaan nainen miehisessä toimintaympäristössä. Tätä sukupuolen problematiikkaa Marklund sitten käsittelee niin rautalangasta vääntäen, että pöljempääkin haukotuttaa.

Näin ollen en paljon korvaani lotkauttanut, kun viime keväänä Suomessa ilmestyi Marklundin yhdessä Lotta Snickaren kanssa kirjoittama feminismin opaskirja Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan.

Kirjoittanut: Tuuli Saksala

Santiago de Chilen kukkulan reunalla, jyrkän rinteen suojassa, eläintarhan tuntumassa kohoavat portaat ohjaavat runoilijan taloon. Pablo Neruda tiesi, miten asua. Chilen pääkaupungin lukaali La Chascona rakentui monesta palasta - tai paremminkin talosesta, joista jokaiseen vierailijan on mentävä ulkokautta. Ja kaikissa talon osissa on jotain, mikä muistuttaa Andien maininkien kirjoittajan suuresta rakkaudesta, merestä.

Nerudan lukuhuoneen lattia narisee kuin mummo merihädässä ja lattian pinta viettää vinoon. Innokas matkaoppaamme kertoo, että talon valtias halusi huoneensa muistuttavan laivan kantta. Natina muistuttaa vanhasta puisesta rahtilaivasta, eikä tasapainon pitäminen kaltevalla pinnalla anna unohtaa merimiehen arkipäivää.

Luin viime viikolla Kaarinan kesäloman. Se ei ole lempikirjani toisin kuin monet muut lempikirjailija Anni Swanin kirjoittamat. Luen lastenkirjoja aikuiseksi kai aika paljon.

Monet niistä ovat omien muistojen monin kerroksin kuorruttamia. Olin ehkä kymmenen, kun äiti antoi minulle kirjan nimeltä Nuoruuden purret -kaksitoista kuolematonta nuortenkirjaa, kirjoittanut Gösta Attorps. Kirjassa nostettiin hattua kirjoille joita minäkin olin lukenut. Sen oli kirjoittanut aikuinen ja minua jotenkin kainostutti lukea sitä koska tunsin itseni vähän ulkopuoliseksi vaikka minun mielikirjoistani puhuttiinkin. Hiveli toki että vakavasti. Niin kuin miespuolinen nenä- korva- ja kurkkutautien lääkäri olisi selostanut poskionteloitteni alipainepumppausta. Kipu ja kuume olivat minun, ei kuulostanut samalta kun niistä puhuttiin suusuojan takaa.

Sota on sotaa muuallakin kuin oikealla rintamalla tai sokaistuneen raivon vallassa tehdyissä ohjusiskuissa. Sota voi olla sitä kuuluisaa yhdenkin miehen sotaa, ylivoiman oikeudeton agressio ja tuhovoima ovat samaa kuin oikeassa sodassa.

Sota voi ottaa vaikka kunnallis-kaavoituksellisen muodon, sotatantereina ihmisten kotipihat ja asuinkulmat. Näin kävi 1970-luvulla Suomessa, Vantaalla.

Olipa siellä ennen Orrelan omenapuutarhainen huvila satavuotiaasta hirrestä. Oli maisema ja koti, talossa kirjailijan työhuone hedelmäpuutarhaan katsellen.

Siellä Juhani Peltonen kirjoitti sellaisenkin romaanin, jonka nimi oli Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä. Ja muita.