Skip navigation.
Home

Päiväkirja

Kävin tietämättäni lääkärissä Ateneumissa

Talvisaikaan minussa ei liiku yhtään hormonia. En tiedä liikkuuko kesälläkään mutta talvella kaikki tuntuu pelkältä hyytelöltä. Eräänä tällaisena päivänä, kun tunsin itseni taas harmaavanukkaaksi, lähdin käymään Ateneumin taidemuseossa, kuten tunnollinen kulttuuritoimittaja tekee. Kuljetin rapaa jaloissani Ateneumin arvokkaisiin saleihin, ja kun katsoin taakseni, huomasin, että reittini kiemurteli pitkin salin lattiaa kuin mato omenassa. Joulukuun hämärä aamupäivä oli kirkkaimmillaan ja poskionteloitani jomotti.

Huomasin eteneväni nopeammassa tahdissa kuin muut museovieraat. Ohittelin rouvaryhmiä ja tweedtakkisia setiä, jotka näyttivät keskustelevan taiteesta. Tai mistä minä tiedän, mutta ainakin he katsoivat kaikki yhteen suuntaan ja piirsivät käsillään kaaria. Annoin maalausten virrata ohitseni. Suomalaiset klassikot menivät yhdellä vilkaisulla. Tyytyväisenä tunnistin joitakin teoksia ja muutamasta kävin tarkistamassa tekijän. Ja kuten niin usein hiljaisessa museossa käy, minua alkoi nukuttaa. Silmät muuttuivat painaviksi ja ruumista pisteli. Kävelin eteenpäin puoliunessa ja huomasin maalausten yleisvärityksen muistuttavan nukkumatin unihiekkaa. Olin tullut saliin, jonka otsikko oli Tie, pelto ja lakeus, ihmisen ja Jumalan viljaa, ja aloin voida huonosti. Taivaat maisemien yllä olivat siniharmaata hämärää ja viluiset lumihanget kiilsivät kuin silakan kylki. Kaikilla neljällä seinällä oli pelkkää alastonta maisemaa, lehdettömiä puita ja sekopäisen näköisiä ihmisiä. Se ainut hormoni joka minussa vielä kehräsi, yritti jo korvasta ulos.

Humanismin ylistys

Ajattelin käyttää minulle suodun viisiminuuttisen haukkumalla humanisteja. Tätä kannattaa kuunnella sitä taustaa vasten, että olen itsekin humanisti, ja ainakin menneisyydessäni, syyllinen useimpiin asioihin, joista humanisteja kohta syytän. Sillä kunnon humanistin tavoin, aion nähdä omat vikani minua ympäröivässä kulttuurissa.

Humanisti on sitä mieltä, että hän itse edustaa kulttuuria ja ihmisyyttä maan päällä. Humanisti tietää, mikä sinulle, minulle ja koko ihmiskunnalle on hyväksi. Ja sehän on tietysti totunnaisten ajattelutapojen ravisteleminen, ihmisten erilaisuuden perinpohjainen ymmärtäminen ja kulttuuriperinnön vaaliminen. Lisäksi meille tekee humanistin mielestä hyvää se, että pohdiskelemme paitsi omia juuriamme, myös muiden juuria, varsinkin jos niistä juurista voi johtaa nykyhetkeen jotakin, mistä voi kokea syyllisyyttä ja kirjoittaa kirjan.

Puhelinpäiväkirja

Kirjoittanut Tuomas Karemo

Tuli kyylättyä kahvilassa vieruspöytään. Siinä istui seurue, joka oli tutun tilanteen edessä: yhteiset puheenaiheet olivat kuivuneet kasaan, ja jotain yhteistä jutusteltavaa piti keksiä. Yksi kaivoi esiin kännykkänsä, loput seurasivat perässä. Alkoi suuri kännykkävertailu. Ilmeet muistuttivat samaa kuin Jari Tervolla lauantai-iltaisin Uutisvuodon lopussa, kun hän tutkailee saamaansa palkintoa: ai katos katos, onpas jännä. Kasvot hurmioituivat sitä mukaa, kun joku seurueen jäsen esitteli hienon nippelinappelitoiminnan omasta puhelimestaan. ”Ai mulla ei oo tommosta, mut mulla on tämmönen.” Keskustelu jatkui jonkin aikaa tällä tasolla, erilaisten piippausäänien säestämänä. Kun tekniset puolet oli kaluttu läpi ja todettu se, että ilman kännykkää ei voi elää, letkautti yksi seurueen jäsenistä seuraavasti: ”Jossain vaiheessa kännykät ovat varmaan niin kehittyneitä, että niillä saa yhteyden kuolleisiin.” Tuli hetken hiljaisuus. Joku pyöräytti mietteliäänä kännykkää pöydällä kuin lapsi hyrrää. Tuo letkaus ja sitä seurannut spiritistisen istunnon rituaaleja muistuttava kännykän pyöräytys eivät ole kaukana siitä, mihin puhelinta alun perin käytettiin.

Heimat über alles

Täydelliset naiset ei ehkä ole varsinainen koko perheen tv-sarja, mutta on käynyt niin, että intressit ovat kohdanneet perheessämme ja katselemme sarjaa 12- ja 14-vuotiaiden tyttärien kanssa. Suomennoksessa sarjan nimeen kuuluvat adjektiivi desperate eli epätoivoinen on käännetty muotoon täydellinen, mikä ei ole niin huono ratkaisu kuin aluksi ajattelin. Sarja on nimittäin satiiri naisista, perheistä ja keskiluokkaisesta elämänmenosta kovin puleeratulla Wisteria Lane –nimisellä kadulla, joten kaikenlainen pyrkimys täydellisyyteen rapisee matkan varrella ja jokainen neljästä naisesta paljastuu jollain tasolla henkisesti epäkypsäksi etten sanoisi infantiiliksi puhtaaksiviljellyn kulutusyhteiskunnan kasvatiksi.

Monopoli

Joulupäivänä voitin ensimmäisen kerran Monopoli-pelin. Pelattiin perheen kesken, vauhdilla edettiin ja parin kierroksen jälkeen myymättä oli enää vesilaitos. Niin kuin Monopolia pelanneet tietävät, pelin ideana on aluksi ostaa mahdollisimman paljon katuja, asemia ja laitoksia, jotta niihin saapuvilta kanssapelaajilta voi myöhemmin periä vuokraa. Lopullisena päämääränä on saada niin paljon vuokratuloja, että muut niitä maksaessaan menevät konkurssiin ja koko näyttämö jää voittajan haltuun, siitä tuo nimikin, Monopoli.

Syndicate content