Kirjoittanut: Tuomas Karemo

He tekivät sen taas. Tänäkin kesänä uutistoimittajat ovat onnistuneet virittämään svengaavan jännitysnäytelmän niinkin raflaavasta aiheesta kuin mansikka. Kotimaisen mansikkasadon kypsymisestä ja muovirasioihin päätymisestä on tullut journalismin laji vailla vertaa. Miten kypsyy? Mikä on tilanne nyt? Joko punastelevat? Kuhmossa parhaat, etelässä vetiset! Maksoi mitä maksoi! Koska mansikka-aihe kantaa joka kesä, voisivat päätoimittajat varioida hittituotetta ja aloittaa pakastemustikoiden tilanteen seuraaminen. Tässä aiheita: pussittamisen salat, Suomen paras pakasteallas, Neljä pakastemustikkaa pantiin vierekkäin - me testasimme nopeimmin sulavan, julkkikset koemaistavat.

Kirjoittanut: Tuomas Karemo

He tekivät sen taas. Tänäkin kesänä uutistoimittajat ovat onnistuneet virittämään svengaavan jännitysnäytelmän niinkin raflaavasta aiheesta kuin mansikka. Kotimaisen mansikkasadon kypsymisestä ja muovirasioihin päätymisestä on tullut journalismin laji vailla vertaa. Miten kypsyy? Mikä on tilanne nyt? Joko punastelevat? Kuhmossa parhaat, etelässä vetiset! Maksoi mitä maksoi! Koska mansikka-aihe kantaa joka kesä, voisivat päätoimittajat varioida hittituotetta ja aloittaa pakastemustikoiden tilanteen seuraaminen. Tässä aiheita: pussittamisen salat, Suomen paras pakasteallas, Neljä pakastemustikkaa pantiin vierekkäin - me testasimme nopeimmin sulavan, julkkikset koemaistavat.

Liisa Vihmanen:

En kuulu niihin, jotka jo lapsena hihkuivat innosta nähtyään traktorin. Enkä vieläkään jähmety halvaantuneena paikoilleni rakennustyömaan edessä, jossa suuripyöräiset koneet kääntävät maata tai nostavat taakkoja korkeuksiin kuin pitkäkaulaiset kirahvit. Mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Olen nähnyt muodoiltaan söpön työkoneen.

En tiedä tarkalleen milloin se tapahtui, mutta pikkuhiljaa huomasin hiljentäväni vauhtia aina nähdessäni sinisen nostolaitteen. Luulen, että sen avulla pestiin kerrostalon ikkunoita. Kone oli sininen – sittemmin olen nähnyt myös keltaisia – ja siinä oli suuret traktorinpyörät. Muodoiltaan se oli pyöreä, semmoinen silitettäväksi tehty rautahepo. Kone seisoi hiljaa paikallaan. Se ei puhkunut eikä puhissut, ei kääntyillyt uhkaavasti ja äkkiarvaamatta sinne tänne. Siitä ei roikkunut yhtään ylimääräistä koukkua eikä vaijeria, johon ohikulkija olisi voinut takertua ja päätyä roikkumaan housunkauluksesta ylös korkeuksiin. En tiedä voiko niin tapahtua, mutta luulen, että se on jonkinlainen pelon arkkityyppi. Roikkua rakennustyömaan yllä nosturinnokassa koukku kiinni vyönsoljessa. Kaiken muun lisäksi kone oli puhdas. Koska se oli muotoiltu pyöreäksi, siinä ei ollut koloja eikä teräviä ulokkeita joihin lika olisi voinut tarttua. Yleensähän työkoneet ovat yltä päältä mudassa ja niiden siirtyessä paikasta toiseen kadulle ropisee paksu vana kovettunutta maankuoren ydintä. Mutta tämä kone oli puhtoinen kuin viledalla viimeistelty tiskipöytä.

Kävin kosmetologilla ensimmäistä kertaa eläessäni. Olin kyllästynyt finneihin, joiden tulolle ei näy loppua, vaikka murrosiästä on jo pitkälti toistakymmentä vuotta.

Paahtavan kirkasvalolampun alla maatessa selvisi, etteivät finnit todellakaan olleet ainoa ongelmani. Valkotakkinen kosmetologi tarkasteli kasvojani ja alkoi luetella: oli orastavia juonteita. Katkenneita verisuonia. Tummentuneet silmänaluset. Kosteusvaje. Miliumit.

Mutta ei siinä vielä mitään. Pahinta oli, että poskipäissä näkyivät selvästi tuloillaan olevat maksaläikät.

Ja kun ne tulevat, ne eivät sitten lähde millään, kosmetologi huokasi. Ja se on sitten niin kuin vanhoilla naisilla.

Liisa Vihmanen:

Miten hyvältä tuntuikaan raivostua. Siinä mielessä tutustuminen Ilmari Kiannon kirjaan Poika maailman kylillä oli myönteinen kokemus.

Kerrotaanpa tähän alkuun heti, mistä kirjassa on kysymys: Poika maailman kylillä on matkakirja, joka kertoo Ilmari Kiannon retkestä Tallinnan kautta Prahaan ja takaisin. Kianto teki matkansa vuonna 1926, mutta kustantajan tyytymättömyyden vuoksi kirja julkaistiin vasta sodan jälkeen vuonna -46. Ja kustannuspäätöstä voi ihmetellä. Mutta tänä päivänä kirjan arvo on sen dokumentaarisuudessa. Ilmestyessään se tarjosi suomalaisille lukijoille ainutlaatuisen suomalaisen silminnäkijäkertomuksen sotaa edeltäneeseen Keski-Eurooppaan, erityisesti Puolaan, jossa Kianto vietti suurimman osan ajastaan. Samalla se kertoo siitä yleisestä epäluulosta ja rasismista, jonka Kianto sekä dokumentoi että jakoi muiden aikalaistensa kanssa.

Kahdeksan vuotta sitten olimme perheen kanssa automatkalla Italiassa. Sateisena päivänä lähdimme ajamaan Firenzen eteläpuolelta Pisaan ja päätimme samalla käväistä Leonardo da Vincin kotinurkilla Anchianossa. Vanhin poikani innostui museossa Leonardo-krääsästä ja osti useita julisteita, joista ehjimpänä on säilynyt Vitruviuksen mies, tuo pallon ja neliön sisään anatomisen tarkasti piirretty raajojaan ojenteleva mies. Vitruvius itse oli roomalainen arkkitehti jonka mielestä arkkitehtuurissa pitää pyrkiä kolmeen päämäärään: kauneus, kestävyys ja käyttökelpoisuus. Museosta ajelimme ylös Leonardon kotitalolle, tie oli mutkainen ja oliivipuut katosivat ylärinteessä usvaan.

Niina Mäkeläinen:

Viime aikoina elämääni on järisyttänyt kaksi asiaa. Toinen niistä on teatteriesitys, toinen eräs tunnettu tulipalo.

Helsingin makasiinien palo ei ollut teatteria vaan totta, mutta joskus nämä asiat sekoittuvat. Kun tuli nuoli tiiliseinien kylkiä, olo oli epätodellinen. Seurasin liekkien kasvamista, sysimustan savunpaaden nousemista ja pikkiriikkisiltä näyttävien paloautojen saapumista aitiopaikalta. Kesäisen perjantai-illan kunniaksi olin parkkeerannut pussikaljalle Kiasman nurmikolle.

Näistä asemista seurasin tulipaloa täydellisen keskittyneenä, kuin jännittävää performanssia.

Kirjoittanut: Jonni Roos

Joka kevät tartun suureen kirjaan, jota luen intohimoisesti jokaisen liikenevän ajan, siitäkin huolimatta, että olen lukenut sen moneen kertaan. Kyseessä on Otavan Suuri puutarhakirja. Se on alkujaan ruotsalainen kotipuutarhan yleistietoteos, jossa on kuvia ruotsalaisista kotipuutarhoista, tietoa kasvilajikkeista, hedelmäpuista, maan muokkauksesta ja myös rakennusohjeita erilaisten puutarharakennelmien tekemiseksi. Kirjan kuvat henkivät seitsemänkymmentä ja kahdeksankymmentälukujen vaihteen estetiikkaa, niin että luulen niiden olevan liian epämuodikkaita suurimmalle osalle tämän päivän kotipuutarhureista. En minäkään niistä kaikista pidä, mutta silti selailen mielelläni kirjan ideoita, vaikka vanhentuneitakin, mitä monimuotoisimmiksi rivitalopihoiksi tai omakotitalon salaisiksi hedelmätarhoiksi. Erityinen suosikkini kirjan kuvien joukossa on pieni valokuva vanhasta puuportista. Portti on valkoinen, ristikkomainen, ja se on selvästikin tehty viimeistä piirtoa myöten huolellisesti. Monen vuoden ajan aioin rakentaa sellaisen portin itselleni. Tämä into on jo laantunut, ja olen huomannut, että voin iloita tuosta portista ihan vain näinkin, kirjan kuvana. Vaan ehkä jonakin päivänä silti teenkin kirjan kuvan mukaisen suosikkiporttini, jos osaan.

Pyöräilijän ystävä on myötätuuli, vihollinen vastatuuli. Hyvällä tuulella on mukava ajaa. Huonolla tuulella epämukavaa. Lähdin viikko takaperin kovalla itätuulella pyöräilemään lenkin, joka täällä Helsingissä kulki länteen Kaivopuiston kautta Ruoholahteen ja Lauttasaareen, sieltä Kaskisaaren läpi pohjoiseen Lehtisaareen ja sitten takaisin itään Munkkiniemen ja Meilahden läpi Töölöön ja kotiin. Kaivopuisto, Ruoholahti ja Lauttasaari olivat levollisia, lämminhenkisiä ja sujuvia kaupunginosia. Liikenne sujui ja niin sujuin minäkin. En osannut samastua vastaantulevien tuskaisiin irvistyksiin, tulkitsin heidät kylmästi huonokuntoisiksi. Kaskisaaressa sivumyötäinen oli vielä OK, mutta kun Lehtisaaressa puskin yhtaikaa vastatuuleen ja ylämäkeen, tiesin että rangaistus oli saavuttanut minut. Meilahdessa olin hapoilla ja Töölössä viittä vailla vainaa.

Liisa Vihmanen:

Keneltäkään jää tuskin huomaamatta, että elämme J.V. Snellmanin juhlavuotta. Samaan aikaan on meneillään myös Mozartin, Shostakovitshin, eduskunnan, naisten äänioikeuden ja Sigmund Freudin syntymän 150-vuotisjuhlavuosi. Ja listaa voisi jatkaa: On syntymäpäiviä, kuolinvuosia, merkkiteosten ilmestymisvuosia. Tärkeintä on, että vuodet ovat pyöreitä ja että tuotekehittely merkkivuoden ympärillä käynnistyy ajoissa.

Toimittajalle juhlavuosi merkitsee kämmenten hikoamista. On sanottava jotakin omaperäistä Snellmanista ja Freudista, jotakin sellaista jota kukaan muu ei ole tähän mennessä oivaltanut. Tietäen, että kaikki muutkin toimittajat miettivät samaan aikaan samaa kysymystä. Helpottaakseen toimittajien työtä kustantajat työntävät markkinoille kalliita juhlakirjoja juhlahenkilöistä, joita toimittajat sitten lukevat kaikki yhtä aikaa. Nokkelimmat tilaavat ulkomailta muutaman vieraskielisen kirjan ja saavat sieltä uutta multaa. Mutta juhlavuoden käsky kuuluu: Ole omaperäinen, tongi Snellmanin roskakori ja paljasta Freudin ennennäkemättömät unet.