Sametin pehmeys puvussa, silkkiliinan hienostunut liehunta, kultaiset korut, komeat korkeapohjaiset kengät, parfyymin huumaava tuoksu, keimaileva olemus ja asenne, joka viestii ikuisesta nuoruudesta, ovat jokaisen kelpo rokkarin ominaispiirteitä ja varsin tavoiteltuja hyveitä niillekin, joihin kuvaus ei aivan täsmällisesti sovikaan.

Rock-kukko elelee tuhlailevasti, kauhistuu kiirettä, eikä voi kuvitella elämää ilman brandyn tuoksua, vauhdikkaita juhlia ja itsensä kaltaista seuraa.

Elämä kuluu tavaroiden hallinnointiin.

Pari viikkoa sitten olin flunssassa. Koska olo oli hontelo, päätin mitata kuumeen. Elektroninen kuumemittari käynnistyi jähmeästi ja välkytti ruudussa hetken edellisen, jonkin vuosien takaisen mittauksen lukemaa – ja pimeni. Patteri oli lopussa.

Aukaistuani mittarin pään löysin pariston. Se oli puolikkaan pikkurillinkynnen kokoinen ja kiinnitetty mittariin ruuvilla. Ruuvi oli käsittämättömän pieni, barbien kokoluokkaa. En omistanut riittävän pientä meisseliä ruuvin aukaisemiseen. En myöskään uskonut, että lähikaupasta löytyisi mittarin vaatimaa paristokokoa. Naapuri toi lainaan vanhan elohopeamittarinsa. Se toimi.

Tuuli Saksala:

Lueskelin tässä hiljattain opusta, joka käsitteli populaarikulttuurin erilaisia ilmiöitä. Kirjassa oli kauhtuneet ja ruttuiset pehmeät kannet, mustavalkoisia kuvia skinheadeistä, underground-elokuvien sankareista ja pinup-tytöistä. Siinä kerrottiin seikkaperäisesti, miten Lontoon lähiöissä ja kaupungin laitamilla syntyivät erilaiset musiikkiyhteisöt, aatteelliseen taustaan tukeutuvat kuppikunnat sekä uudet taideilmiöt. Tuoreita ideoita ja kiinnostavia yhteisöjä näyttivät synnyttävän toistensa kanssa kapakoissa istuvat miehet.

Näin sieluni silmin nuo sivukujien hämyssä sijaitsevat kulttuurikuppilat, joissa eri alojen ihmiset vaihtoivat ajatuksiaan, kertoivat erikoisista levyistä, joita he olivat haalineet kirpputoreilta ja uusista runokokoelmista, jotka nouseva runoilijasuuruus oli kopioinut A4:lle juuri edellisenä iltana.

Rakas jouluhenkilö, kirjoitan sinulle joululahjatoiveistani mitään varsinaisesti toivomatta tai edellyttämättä, lähinnä siksi että nämä seikat tulisivat mainituiksi ja kirjatuiksi. Koti on aika täynnä, juuri nyt en tarvitse mitään tavaraa. Kahvinkeitin oli huollossa ja toimii erinomaisesti, vanhasta silityslaudasta laittauduimme eroon syksyllä ja uusi tuntuu niin vakaalta että uskon senkin kestävän seuraavat viisitoista vuotta. Hyllyt ovat täynnä kirjoja ja äänilevyjä, televisiosta tulee päivittäin kelvollisia ja ainakin viikonloppuisin jopa hienoja elokuvia. En siis kaipaa yhtään tavaraa jouluksi.

Hyvät kuulijat, lukuisten viime aikoina yhteiskunnassamme ilmenneiden teknisten ongelmien vuoksi tässäkin päiväkirjamerkinnässä luetellaan lukuisia teknisiä ongelmia. Pahoittelen ensinnäkin sitä, että teknisten syiden vuoksi en ole tekniikan asiantuntija, mikä saattaa vaikuttaa siihen, mitä jäljempänä esitetään. Pahoittelen myös, että teknisistä syistä joudun olemaan sanoissani lyhempi kuin olisi tarpeen.

Hyvät matkustajat. Tämä juna, kuten useimmat muutkin junat viime aikoina, on myöhässä teknisten syiden vuoksi vähintään kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi minibistrokärrymyyntimme ei teknisten syiden vuoksi pääse tänäänkään kiertämään junaosastoissa. Ja huomio vielä, pienen teknisen ongelman vuoksi ostoksia voi tänään tehdä poikkeuksellisesti vain käteisellä.

Kolmekymmentävuotissyntymäpäiväni oli yksi juhlapäivä muiden joukossa, ei mikään erityinen käänne minusta. Kuitenkin, kun kuohuviinipullojen pokse ja muu juhlapörinä vaimeni, kuulin äänen, tasaisen raksutuksen, jota ei voinut sivuuttaa.

Biologinen kello on sietämätön kielikuva, mutta joku metafora on tarpeen, sillä itse tunne oli vain jonkinlaista vellovaa ahdistusta. Ajatuksen tasolla asia on helpompi muotoilla: ensimmäistä kertaa mietin, pitäisikö minun hankkia lapsia.

Olin havahtunut ilmeiseen eli siihen, että en olisi ikuisesti nuori. Asiaa ei voisi lykätä loputtomasti. Pyörittelin mielessäni vaihtoehtoja. Parisuhdetta ei ollut, ja sellaisen löytyminen ajoissa olisi viime kädessä sattumankauppaa. Toisaalta vanhemmaksi tulo yksin tuntui liian rankalta. Olin myös tyytyväinen elämäntyyliini, jossa saattoi poiketa kaljalle päähänpistosta ja lähteä matkalle päivän varoitusajalla. Mistä koko lapsikysymys siis edes pulpahti?

Kirjoittanut Liisa Vihmanen:

On raaka totuus että rahakukkaro vaikuttaa kulttuurin kuluttamiseen. Jos minulla ei ole rahaa, en mene oopperaan, en osta levyjä enkä käy elokuvissa. Sen sijaan laulan suihkussa, kopioin laittomasti musiikkia ja katson toissavuoden kassamagneetteja televisiosta. Siksi on pakko palata perusasioiden äärelle. Olen nimittäin huolestunut Suomen varakkaimmista henkilöistä ja heidän palkkakehityksestään, ja sen vaikutuksesta suomalaiseen kulttuurielämään.

Nokialaiset ovat pudonneet palkkakehityksen kärjestä, kirjoittaa Hesari! Mitä ihmettä? Lasketaanko Nokiassa palkkoja ilman että väki napisee? Jos tämä suuntaus jatkuu, pian Nokia sponsoroi enää kirpputoreja ja pitäjän runonlausunta tilaisuuksia. Jos Nokian johtajille ei makseta kunnon korvauksia vaan nipistetään nollia neljännesvuosittain, niin pian olemme tilanteessa, jossa joudumme K-kaupan kassalla sujauttamaan ylimääräiset kolikkomme lipaskeräykseen Olli-Pekka Kallasvuon taloudellisen tilanteen pelastamiseksi. Sillä toki muistamme, että Olli-Pekka on ollut ennenkin rahapulassa, kun perheen ulkomaantuliaiset juuttuivat tulliin. Toinen vaihtoehto voisi olla yksi sentti jokaisesta ostetusta maalaismaksamakkaratuubista Olli-Pekan hyväksi. Siitä tavallisesta maksamakkarasta voisi sitten mennä se sentti saimaan kuuteille.

Kirjoittanut: Tuuli Saksala

Minä kavahdan onnellisia loppuja. Elokuvateatterin valojen taas syttyessä koen riittämättömän tunteen, jos pariskunta saa lopulta toisensa ja maailma pelastuu. Suljen kirjan kärsimättömänä, kun viimeisen lauseen jälkeen päähenkilö ei menetäkään henkeään tai vähintäänkin itseään. "Harmillista", ajattelen ja niputan tarinat viihdekirjallisuuden valtavaan kaanoniin.

Olisi helppoa ajatella, että onnelliset loput merkitsevät minulle valmiiksi pureskeltua viihdettä vain sen vuoksi, että esimerkiksi romanttisen kirjallisuuden genressä onnelliset loput kuuluvat asiaan. Kyllä minä pidän romanttisestakin kirjallisuudesta, kunhan tarinat vain eivät lopu liian onnellisesti. En tyydy myöskään selitykseen, jossa tuottaja leikkaa elokuvan myyvään versioon onnellisen lopun ja ohjaajaparka saa tarinan onnettoman päätöksen yleisön katsottavaksi vain erikoistilanteissa.

Arvostan sellaista taidetta, joka arvostaa yleisöään. Se, että arvostaa yleisöään ei ole sama kuin että kosiskelee yleisöään. Se, että arvostaa yleisöä tarkoittaa, että antaa arvoa yleisölle sellaisena kuin yleisö on. Mielestäni tehdään liian paljon sellaista taidetta, taiteen eri aloilla, jonka lähtökohtana on ajatus, että yleisössä on jotain vikaa. Että yleisön pitää muuttua. Yleisö muka odottaa tai haluaa vääriä asioita. Yleisö on tyhmä ja ymmärtämätön. Yleisö on muutoksen este, staattinen ja konservatiivinen.

Tai sitten yleisöllä ei ole mitään väliä, tärkeintä on vaikkapa teatteri, niin kuin Jumalan teatterin nuoret urhot vuonna 1987 ajattelivat syytäessään paskaa katsomoon. Heidän koko huomionsa oli siinä, kuinka mätä laitosteatteri oli, ja kuinka vaikeaa nuorten teatterintekijöiden oli päästä esiin. Ei heitä kiinnostanut yleisö. Heitä kiinnosti, että he pääsisivät itse esiintymään ja tekemään poliittisesti vaikuttavaa teatteria.

Minulla on sellainen tunne, että ymmärrämme aika huonosti sitä, miten taide vaikuttaa silloin kun se vaikuttaa. Tiedättehän, se tunne, että jokin teos jollakin tavalla koskettaa, pysyttää, havahduttaa tai ehkä antaa pienen sähköiskua muistuttavan kokemuksen. Rehellisesti on sanottava, että koen harvoin sellaista taiteen äärellä, mikä ei tarkoita että taide olisi huonoa, vaan että juuri minua oikeasti koskettavia teoksia sittenkin on aika vähän. Ne samat teokset, jotka minä ohitan olan kohautuksella voivat kuitenkin koskettaa ketä tahansa muuta, ja siksi on aina oltava varovainen kun ryhtyy väittämään, että jollakin teoksella ei ole arvoa.