|
|
 |
Vienan Karjalan suuruudenaika 1400- ja 1500-luvuilla
Vienan Karjalan nimi liittyy alueen suurimman virran Vienajoen nimeen. Se on eräissä 1500-luvun eurooppalaisissa kartoissa on Divinum flumen (Jumalainen virta), venäjäksi Dvina. Nimen alkuperä on todennäköisesti itämerensuomalaista juurta (ehkä sanasta vieno, hiljainen). Myöhempi lienee Vienanmeren nimenä Valkea meri (ven. Beloje more), joka lienee saanut alkunsa tuon meren sumuisesta säästä.
|
 |
|
|
Viena ja viikingit
Vienan rantojen kiinteä asutus ulottuu ajallisesti ainakin viikinkiaikaan. Englannin kuningas Alfred kertoo 800-luvun lopulla norjalaisesta merenkävijästä nimeltä Ottar. Tämä oli purjehtinut Norjan Haalogalandista kauas pohjoiseen ja itään suurelle joelle, joka voidaan paikantaa Vienajoeksi. Ottar kertoi matkastaan, että tuon suuren joen toisella rannikolla oli viljeltyä maata. Ottar kertoi myös tavanneensa matkan varrella asukkaita, joita hän kutsui nimellä finnar mutta hänen on tulkittu tarkoittaneen sillä lappalaisia eli saamelaisia. Heitä siellä varmasti asuikin, mutta he tuskin viljelivät maata. Siellä on täytynyt olla muutakin suomensukuista väestöä, sillä venäläisiä sinne asettui vasta toisen vuosituhannen alussa, ehkä 1100-luvulta lähtien.
Skandinavian saagoissa on useita kertomuksia norjalaisten retkistä Vienajoen suuseudulle 900-luvulta lähtien. He kävivät kauppaa, mutta tilaisuuden tullen myös ryöstivät saalista asein. Tietoja on samoin Karjalan miesten retkistä Norjan rannikoille toisen vuosituhannen puolella. Ne kertovat vastavuoroisista ”vierailuista” sodan ja kaupan merkeissä 1400-luvun alkupuolelle asti. Nuo yhteydet ovat jättäneet vaikutteita myös Vienan kansanperinteeseen ja todennäköisesti kieleenkin. |
Karjalaiset merillä
Viitteitä suomensukuisista asukkaista sisältyy Vienan vanhaan paikannimistöön ja muutamiin kirjallisiin lähteisiin. Ensinnä Vienaan lienee asettunut suomensukuisia arvoturkisten metsästäjiä kuten komilaisia (syrjäänejä) ja vepsäläisiä sekä karjalaisia, jotka ehkä jo 1200-luvulla saivat hallintaansa laajimmat rannikon ja sisämaan eränautinnan alueet.
Nuori karjalainen heimo eli ristiretkiajalla voimakasta kulttuurikehityksen ja laajentumisen aikaa erityisesti Laatokan rannikoilla. Sen eränkävijöitä kulki sieltä jääkauden uurtamia luonnonreittejä pitkin luoteeseen Pohjois-Pohjanmaan rannikolle, minne he perustivat kyliä ja tukikohtia lohijokien varsille aina Kemijokea myöten. Toinen laajenemissuunta vei Laatokalta Vienan rannikolle Äänisen ja Pielisen vesireittien kautta. Molemmilla suunnilla karjalaisista kasvoi merikansaa ja kauppamiehiä. Pohjanmaan rannikolta he purjehtivat etelään Tallinnaan saakka ja Vienan mereltä Jäämeren kautta Norjan Ruijaan. |
Karjala Ruotsin ja Venäjän välissä
Ruotsin ja Venäjän nuoret valtiot pyrkivät laajentamaan alueitaan ja joutuivat 1100-luvulla kilpailuun Suomen niemimaan hallinnasta. Ruotsi onnistui pureutumaan Suomeen laajemmin katolisen uskon ja linnatekniikan voimin, Venäjä jäi Laatokan piiriin ja eteni idässä hitaammin ja aluksi rauhanomaisemmin Vienanmeren suuntaan. Kiista Suomesta ratkaistiin asevoimin. Maa jaettiin Ruotsin ja Venäjän kesken ensi kerran Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Raja määrättiin kulkemaan kaakosta luoteeseen, Suomenlahden itäosasta Vuoksen, Savonlinnan seudun ja Sisä-Suomen järvialueen kautta Pyhäjoelle ja Pohjanlahdelle.
Rajaa ei merkitty maastoon, ja pian suomalainen uudisasutus ylitti sen eivätkä karjalaiset pystyneet puolustamaan entisiä oikeuksiaan Pohjois-Pohjanmaan rannikoiden nautinnassa, vaan joutuivat väistymään suomalaisen asutuksen ja Ruotsin vallan tieltä pääosin jo 1300-luun kuluessa. Vienan karjalaiset jatkoivat silti kaupankäyntiä Pohjanmaalla ja saapuivat säännöllisesti varsinkin Oulun, Kemin ja Tornion markkinoille. |
"Karjalan lasten" perintö Vienassa
Vienan rannikolla karjalaiset säilyttivät johtavan asemansa paljon pitempään kuin Suomessa, joskin Novgorodin Venäjän vaikutusvalta alkoi kasvaa siellä venäläisen asutuksen laajetessa. Karjalaisten hallinnassa oli suuri osa Vienanlahden etelä- ja länsirannikkoa sekä sisämaatakin. He kantoivat veroja saamelaiskylistä. 1400-luvun alkupuolelta on säilynyt kauppakirjoja, joilla karjalaiset suvut myivät novgorodilaisille kalastus- ja metsästysoikeuksia laajoilta alueilta aina Lapin rajoille asti. Asiakirjat puhuvat mm. ”Karjalan lasten viidestä suvusta”, joita olivat Kuurola Roukkula, Tiurula, Valtola ja Viimola. Tunnetuimpia olivat Roukkula ja Valtola (Vallittu), joiden jäseniä toimi Novgorodin luottamustehtävissä Laatokan Karjalassa.
Esimerkiksi vuonna 1419-20 karjalainen Afanasi Jesipinpoika kahden veljensä kanssa myi Novgorodin posadnikalle (kaupunginjohtajalle) kaksi suurta maa- ja vesialaa apajineen ja muine tuloineen Sorokasta ja Uikujoen suulta Varisselän ja Skomorohovan kylistä, Kuurolan ja Roukkulan sukujen perintömailta. Skomorohit olivat Venäjällä runon ja laulun taitajia ja heidän esiintymisensä Vienan syrjäkylien asukkaina viittaa todennäköisesti karjalaisiin kansanrunon taitajiin. Naisen vahvasta asemasta kertoo kauppakirja, jolla Toivotun sukuun naitu Hovra Vasilintrytär Roukkulan suvusta 1400-luvun puolivälissä myi posadnikalle suuren alan perintöosuudestaan rannikolla sekä Kuittijärven seudulla ja Vienan Kemijoen varrella kaikkine pyyntituottoineen ja verolappalaisineen. Muutamat karjalaiset myivät nautintaoikeuksiaan myös Kuolan niemimaan etelärannikolta Umba- ja Varsugajokien varsilta. Eräät testamenttasivat maitaan esirukousmuistelua vastaan tuolloin nuorelle Solovetskin luostarille. Karjalaiset olivat sopineen Novgorodin johtajien kanssa kalastuksesta parhailla paikoilla vuorovuosin, ja kun posadnikan kalastajat kerran tulivat sinne verkkoineen karjalaisten vuorovuotena, nämä repivät heidän verkkonsa, joskin suostuivat sitten maksamaan niistä korvausta. |
|
Varnitsat suolamyllyinä
Vienan karjalaiset säilyttivät laajat vapautensa läpi 1400-luvun. He maksoivat veroa Novgorodille ja kantoivat Lapin kylistä veroa esivallallensa saaden itsekin siitä osuuden. Sen jälkeen kun Moskova oli alistanut Novgorodin valtion, se kiristi hallinnon otetta myös Karjalassa. Vienan karjalaiset säilyttivät kuitenkin vaurautensa vielä 1500-luvulla eräkulttuurin ja kaupan sekä osittain myös rannikon maatalouden varassa.
Jo Novgorodin vallan ajalla karjalaiset olivat kehittäneet uuden tulolähteen suolan valmistuksesta merivedestä keittämällä sekä suolakaupasta etelään. Ruotsalainen Olaus Magnus kertoo Pohjoisten kansojen historiassa 1500-luvun puolivälissä, miten pohjoisessa suolaa valmistettiin: Merivettä johdettiin mahdollisimman syvältä ontoilla puuputkilla rannalle rakennettuihin leveisiin ja mataliin rauta-altaisiin, joissa vesi haihdutettiin pois keittämällä ja saatiin suolaa. Tekniikka tunnettiin hyvin Vienan meren rannikolla, missä asiakirjat 1560-luvulla kertovat parhaina aikoina toimineen noin 180 suolankeittämöä eli varnitsaa.
Varnitsassa oli tavallisesti kaksi seppien takomaa laakeaa suolapannua, joista toisen alla paloi aina tuli, silloinkin kun toista tyhjennettiin ja täytettiin. Saksalainen Venäjällä matkaillut pikkuaatelinen kertoo muistelmissaan, että talvisin 2000 hevosta rahtasi Vienan mereltä suolaa rekikuljetuksena Venäjälle. Vaikka tieto voi olla liioitteleva, pidettiin Vienan suolatuotantoa tärkeänä, mainitaanpa Vienan suola kauppatavarana 1600-luvulla Kajaaninkin markkinoilla. |
Suolankeitosta laivureiksi
Suolankeitto oli tärkeä työllistäjä. Siihen tarvittiin metsätyömiehiä, seppiä ja puuseppiä, taitavia keittotaidon ammattilaisia, pakkaajia, varastoijia, kauppiaita ja rahtaajia. Se toi vaurautta ja sen kautta vapauttakin Vienan Karjalaan. Ala oli aluksi kokonaan talonpoikaisväestön hallussa ja pääosalta karjalaisilla. Kun Solovetskin luostari kasvoi ja vaurastui Venäjän kirkon ja hallitsijain suosiolla, se hankki haltuunsa lahjoituksina, ostoina ja velkojen pantteina yhä enemmän omaisuutta, myös varnitsoita. Venäjän hallinnon tiukentuessa Vienaan alkoi levitä myös Venäjän yhteiskunnallinen eriarvoisuus.
Vielä yhdellä alalla Vienan karjalainen väestö löysi tulonsaannin ja vaurastumisen lähteen. Kun englantilainen merikapteeni Richard Chancellor vuonna 1553 lähti etsimään meritietä Siperiaan Jäämeren kautta, myrsky heitti hänet Vienajoen suulle. Hän matkusti jokilaivoilla Vienajoen ja sen sivujoen Suhonan kautta Vologdaan ja siitä maitse Moskovaan. Elettiin löytöretkien ja ensimmäisen globaalistumisaallon aikaa valtamerillä. Chancellor neuvotteli Moskovassa Englannille kauppavaihdon sopimuksen Jäämeren ja Vienan kautta, kun Ruotsi Tallinnan ja Narvan vallattuaan hallitsi idän kaupan tietä Itämerellä. Englannin ja sitten myös aluksi Kuolan satamaan pysähtyneet Hollannin laivat alkoivat tuoda rahtia Vienajoen suulle Arkangeliin, mistä jokilaivurit veivät ne edelleen kohti Moskovaa. Suomalais-ugrilaisen kulttuurin keskieurooppalainen tutkija G.J. Stipa on osoittanut, että karjalaiset laivurit valtasivat Vienan meren ja joen rahtiliikenteen markkinat, sillä heidän purjealuksensa olivat keveämmät ja nopeammat kuin muiden ja heillä oli myös pitkiä soudettavia jokiveneitä.
Vienassa kiersi 1560-luvulla hollantilainen kauppamies Simon van Salingen, joka raportissaan kertoo karjalaisten korkeasta veneenrakennuksen taidosta omasta laivatyypistä. Hän kokeili itse erilaisia aluksia totesi karjalaiset parhaiksi. Karjalaiset saivat ammattityötä, rahaa ja mainetta. |
Karjala Euroopan tietoisuuteen
1500-luvulla kehittyi suuresti paitsi merenkulku sen mukana myös kartanpiirustus, jota harjoitettiin etenkin Italiassa, Saksassa, Hollannissa, Englannissa ja Ranskassa. Euroopan tietoisuudessa Karjala tuli tunnetuksi nimenomaan pohjoisessa. Tunnettu saksalainen kartografi Sebastian Münster sijoitti Karjalan (Corelia) Vienan meren rannalle. Toinen kuuluisuus Gerardus Mercator laajensi Karjalan kuvaa Vienan meren lounaispuolelta Kuolan niemimaalle asti ja lisäsi siihen tekstin: Corelia terra, insigniter fertilis (Karjalan maa, erittäin hedelmällinen). Vielä pitemmälle meni alankomaalainen Lucas Waaghenaer 1584 (julkaistiin 1599). Hän piirsi merikartan pohjoisesta katsoen Jäämereltä Vienajoen alajuoksulle. Joen itäpuolen alueella lukee: Russiae pars (Venäjän puoli), joen länsipuolella Coreliae pars (Karjalan puoli). Siinä Karjala ulottui idässä Vienajoelle asti. |
|
Sama raja esiintyy eräissä muissakin kartoissa. Huomiota herättää englantilais-hollantilaisen Isaac Massan kartta 1600-luvun alkupuolelta. Siinä on eniten paikannimistöä Vienajoen reitiltä, enemmän kuin Suomesta ja Skandinaviasta yhteensä. Se kertoo karjalaisten luomasta yhteyksien verkostosta: siihen on varmaan merkitty jokaisen ankkuripaikan ja kapakan sijainti, sillä yli kahdensadan kilometrin rahti vastavirtaan vaati aikaa, voimia, lepoa ja olutta.
Se oli Vienan Karjalan suuruuden ajan loppuloistetta, sillä 1600-luku oli Venäjän sisäisen hajaannuksen ja heikkouden aikaa, kun taas Ruotsista tuli eurooppalainen suurvalta, joka valloitti alueita Keski-Euroopasta saakka. Vienan Karjala köyhtyi, venäläistyminen eteni uusien asukkaiden ja keskitetyn hallinnon voimin. Vienan rikkaassa kansanrunoudessa säilyi heijastuksia sekä ikivanhasta myyttikulttuurista että myös Vienan suuruuden ajan elämästä.
Heikki Kirkinen |
Lähdekirjallisuutta
Julku, Kyösti: Kvenland – Kainuunmaa. Oulu 1986.
- ” - : Suomen itärajan synty. Rovaniemi 1987.
Kirkinen, Heikki: Bjarmit, karjalaiset ja pomorit Vienan merellä. Kalevalaseuran vuosikirja 77-78.
Pieksämäki 1999.
- ” - Karjala idän ja lännen välissä, I. Helsinki 1970.
- ” - Salainen lisäpöytäkirjako Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa? Historiallinen
aikakauskirja 3/2004.
Stipa, G.J.: Karjalaisten purjehtiminen Vienanmerellä 1600-luvulla. Suomalais-ugrilaisen Seuran
Aikakauskirja 78. Helsinki 1983.
Vanhoja Suomen karttoja. Helsinki 1967. |
|
|
|
