Pete Molinari

Kuva: Fabienne Delsol

Elokuu 2010. Haahuilen hermostuneena ympäri YleX:n toimitusta ylläni kauhtunut huppari ja ainoat farkkuni. Odotan brittiläistä Pete Molinaria saapuvaksi haastatteluun ja hermostuneisuuteni johtuu siitä, etten ole ehtinyt tutustua kunnolla miehen kuukautta aiemmin julkaistuun A Train Bound For Glory-albumiin. Täs on ollut vähän kaikenlaista….

Sen verran olen levyä kuunnellut, että tiedän miehen hakevan innoituksensa Yhdysvalloista, tai pikemminkin siitä myyttisestä Amerikan Ihmemaasta, jonne tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ympäri maailman ovat matkanneet onnea etsimään. Hollywoodin mustavalko-elokuvista haltioituneet onnenonkijat ovat joutuneet toinen toisensa jälkeen pettymään karvaasti, kun Yhdysvallat onkin paljastanut todelliset kasvonsa ja elämä uudella mantereella on ollut sitä samaa aherrusta ja rahan hankkimista kuin kotopuolessakin.

Videolla Pete Molinari liftaa New Orleansiin, mutta levynsä mies äänitti Nashvillessä.

Molinari saapuu sovittuun aikaan, tervehtii jämäkällä kädenpuristuksella ja tuoksuu samalle käsisaippualle, jota mummollani oli tapana käyttää. Pidän miehestä välittömästi. Hän näyttää juuri niin ajattoman tyylikkäältä kuin tuoreimman levynsä kansikuva antoi odottaa, mutta vasta kun Molinari avaa suunsa tajuan, että hän on todellakin mies toisesta ajasta. Vaikka kaakkois-Englannista kotoisin oleva mies puhuukin brittiaksentilla, on hänen äänensä ja äänenkäyttönsä kuin suoraan 50-luvun jenkkileffasta. Hän puhuu siis kuin olisin huonokuuloinen tai täysin englantia taitamaton. Molinarin italialaiset sukujuuret käyvät puolestaan ilmi siitä, että mies puhuu paljon.

Kaunosieluinen taiteilija pitää yksinkertaisista asioista ja näkee kauneutta yllättävissä yksityiskohdissa.

Toisinaan haastatteluissa havahtuu siihen, että puoli tuntia on kulunut ja narulle on tarttunut paikallaan junnaavaa mutinaa, joka ei kiinnosta ketään. Pete Molinarin kanssa rupatellessa asiat rönsyilevät vapaasti ja miehen innostuneisuus keskustelunaiheisiin tarttuu. Kun mies vaikkapa mainitsee käyttävänsä tietokonetta äärimmäisen harvoin, ja kirjoittavansa sanoituksensa kynää ja paperia käyttäen, on hän jo pian maalaamassa romanttista kuvaa sotilaasta, joka kirjoittaa rintamalta kirjeitä kotiin. Ja kuinka kotiväki kirjeet saadessaan tietää, että poikansa on itse pitänyt käsissään samaa paperia, mahdollisesti suudellut sitä ennen kuin on taitellut sen hellästi kirjekuoreen.

Molinarin jatkaessa matkaansa kohti illan keikan soundcheckiä, jään hetkeksi miettimään miehen sanomisia. Mielessä pyörii brittiyhtye Spearmintin Left Alone Among The Living-kappaleessa esittämä kysymys "What couldn't you live without and what wouldn't you miss at all?".