ajatusten miljoonalaatikko

  • Ei toivoakaan pajatson peluusta

    Vaikka moni niin luulisikin, en ole kenguruiden asiantuntija. En omista kengurua, enkä ole sellaista ihan justiin hankkimassakaan. Siitä huolimatta minua on kiusannut eräs ominaisuus niissä: ne yläjalat, jotka ovat jotenkin suhteettoman pienet, ja aika kömpelön näköiset. Säälittävät, jopa.

    Voiko muka ajatella, että evoluutio on työskennellyt vuosimiljoonia kohti parasta mahdollista lopputulosta, ja päätynyt sellaisiin liian pieniin töpöjalkoihin, joilla ei varmasti voisi esim. pelata pajatsoa, vaan kolikko tippuisi lattialle heti!

    Lisäksi olen kuullut, että massiivisen häntänsä vuoksi kenguru pääsee kyllä portaita ylös, mutta ei alas.

    Jos siis on olemassa joku kenguruiden joukkovaellus, ja australialaisperhe vaikka pohjaan palaneen juustokastikkeen hajujen tuulettamisen takia jättää ovet auki, ja sitten paukahtaa jonkun auton pakoputki pahasti - kun on sytytys säädetty huonosti, kerta on ollut säätömies taas vähän humalassa - niin vaeltavat kengurut talon lähellä ryntäävät hädissään ovesta sisälle ja yläkertaan. Mutta eivät pääse alas!

    Ja kun esim. punajättikengurukoiras saattaa painaa 85 kiloa, niin siinä onkin kyörääminen, kun tyhjentää yläkerran silmät suitsirenkaina ristiin rastiin poukkoilevista kenguruista. Ne kun vielä pirut nyrkkeilevät vastaan niillä töpö-yläjaloillaan, vaikka toinen yrittää auttaa ja raahata takaisin alakertaan, kädet sen kengurun mahan ympärillä, elukan pommittaessa tassuillaan kantajansa tai kantajattarensa naamaa kuin hullu.

    Miten voi muka niin huolimaton olla luonto, että olisi jättänyt kehittämättä portaidenlaskeutumiskyvyn kokonaan! Tai että ne lyhyet töpötassut olisivat parhaat mahdolliset raajat kenguruille!

    Vai onko niin, että kenguruiden innovointi ja evoluutio on vielä kesken, ja voimme odottaa, että jatkossa kenguruille tulee kätevämmät ylätassut ja jouheampi kyky poistua hissittömistä yläkerroista.

    Kenties luonto äityy suomaan vielä muitakin etuja niille, kuten fotoluminesenssin siihen kengurun pussiin, niin että poikanen voi siellä pussin pohjalla, "peiton alla" vaikka lueksia, kun lukuvalon kanssa ei olisi pimeää. Kuluisi poikasen aikakin rattoisammin, esim. pitkillä vaelluksilla.

    Täytyy toivoa, että kenguru ei vielä ole valmis, ja luvassa on uudistuksia, koska muuten tässä on liian paljon miettimistä ja epäkohtaa ja ongelmapaikkaa, että uni tulisi luontevasti.

    Vai eikö teitä muka yhtään kiusaa mokoma? Oletteko esim. koska viimeksi katsonut kamelin naama. Onko muka kaunis ja hyvä? Onko! Ja onko muka ihana ääni sillä, se runklutus ja örähtely.

    Ei ole! Samanlainen on kamelin ääni äänten joukossa, kuin on Gorgonzola-juuston haju hajujen joukossa.

    Pahasti kesken on kehitystyö selvästi!

    Tämän nyt luulisi olevan selvä kaikille!

    Kommentoi 5 Lue kommentit


  • Harmittuuden liennytyskeinoista

    Mitä te teette kun teitä ottaa päähän joku asia? Jos esim. vaikka olette saanut kutsun Näykkimäojan Trustivapaan Palokunnan tai The N.Y. Stock Exchange 1929 Crash Re-enactment Society of Plonkington, South Carolina, USA:n naamiaisiin, ja aikoisitte tietenkin mennä sinne neonväriledein modatussa vilkkuvassa ampiaispuvussanne, mutta pukuun olisikin tehnyt mäyrä pesän, ja kun mäyrällä on terävät hampaat, niin ette uskaltaisi häätää mäyränpirulaista, vaan naamiaiset menisivät teiltä sivu suun, ja olisitte äreä kuin mediaaniteini klo 6.52 maanantaiaamuna — niin miten rauhoittaisitte tulehtuneen mielialanne niin, että voisitte lakata huutamasta pää punaisena että miksi ei huushollissa tietenkään ole yhdenyhtä mäyränkarkotuspakkausta silloin kun sitä eniten tarvitsisi, ja kykenisitte taas rationaaliseen ajatteluun?

    Minä yleensä harmittelen, ja sitten yritän siitä harmittuudestani päästä eroon mm. kävelemällä ja vähän funtsailemalla, noitumalla ja hahmottelemalla kärsimääni vääryyttä monesta eri näkökulmasta, niin että valottuu selkeästi, miten kovakourainen on kohtalo joskus, ja miten erityisen epäreilu juuri tässä tapauksessa.

    Ja ehkä edelleen selkeytän mielialojani katsomalla jonkin mukaansa vievän elokuvan tai muun visuaalisen tsydeemin, (kuten Sopranos, Simpsonit tai joku BBC:n dokumentti öttiäisestä joka elää talousalan ja musiikkipedagogisen alan ihmisten aivokurkiaisessa ja lähettää kaikki pyöreät, elliptiset ja joustamattomasta materiaalista valmistetut objektit jotka esiintyvät insinöörien tai ekonomien ja musiikinopettajien unissa, ja toinen öttiäinen, joka lähettää kaikki kulmikkaat ja joustavat virtuaaliobjektit tekno- ja soitto-opetusväen uniiin) tai uida kluttaamalla, tai lukemalla kirjaa silmillä. Idea ollen kaiketi se, että kun joku muu touhu vie mielenkiinnon, päänuppi työstää harmia alitajunnassa samalla. Ja siten itse sitten muka pääsee harmista eroon vähemmällä.

    Toki saunakin on joskus ihan hyvä konsti, vaikka pääasiallisesti saunaan kyllä menee mielellään vasta sitten kun on jo prosessoinut asioita, kun saunassa ei ole kiva ähkiä äkäisenä.

    Mutta mikä on teidän konstinne?

    Tiedän, että tosi monet juopi viinaa siinä toivossa, että harmi häviäisi päästä, mutta kun se on vähän semmoinen kliseenomainen juttu, niin kuin ehkä on lenkilläkin juoksentelu, niin olisi kiva jos kertoisitte muita, erejä tapoja harmimielen poistamiseen. Ei tiedä, vaikka olisi siitä iloa kelle!

    Parempihan se on vaikka käytettykin harmittuuden liennytyskeino, kuin ei keinoa lainkaan, eikö niin? Tälläkin hetkellä joku lajitoverinne paiskoo astioita seinään ja juuri te saatatte olla hänen päivänsä, useamman astian, ja ehkä kipsoniittiseinänkin pelastus!

    Kommentoi 8 Lue kommentit


  • Laiskat ja riitaisat?

    Luuletteko, että suurehko kerrostalo pystyisi porukalla huolehtimaan yhdestä lehmästä, niin että sillä olisi rehua ja se tulisi lypsetyksi? Vai olisiko ne liian laiskoja tai heti toistensa pillissä kiinni joka asiasta?

    Kun, taloissahan asunee aina sen verran mummoja ja ukkeleita, että aina joku tietäisi lehmistä jotain, ja joka kerrostalossa on niitä pommisuojia, jotka ei kestä pommeja, mutta toimiipi yhden lehmän navettana mainiosti.

    Hampuusit voisi lapioida sitä sontaa ja myydä sitä kukkamullan edistimeksi ("Lähisontaa kuittivapaasti!") ja tienata rahaa hampuusintoimiensa rahoittamiseen.

    Ja lapsistakin olisi kiva tuijottaa lehmää ja sen maidon voisi käyttää tuoreeltaan kun siitä kait ei saa maitopaskoisetkaan häpnadia.

    Paljonko lehmä syö ruohoa päivässä? Ja pitääkö sitä elukkaa jotenkin rapsuttaa ja käsitellä, vai onko se ihan ok an sich?

    Perhana kun ei mitään näistä opetettu koulussa. Eikä armeijassa. Kaasunaamarten ja derivointien kanssa kanssa vain pelleiltiin.

    Ja mitä varten maitohorsmiaskin on nykyään niin paljon. Mistä sekin johtuu!

    Ei mitään tietoa ole siitäkään jaettu, sentään!

    P.S. Ihan kiusallani en ryhtynyt blogeamaan isänpäivästä. Redundanttia ei saa elämä olla, liian redundanttia. Muuten tulee isänpäivä jo ulos hänen henkilökohtaisista korvista, silmistä etceteroista, vaikka kuinka onkin kiva päivä se. Usein muillekin kuin kauppiaille. (Siinä ero.)

    Kommentoi 1 Lue kommentit


kirjoittajasta

Markus Kajo. Blogi. Ajatusten miljoonalaatikko.

Yleisradion toimittaja Markus Kajo avaa ajatusten miljoonalaatikkonsa. Jos kommentoitte, niin armeliaita olkaa! Mitä auttaa että haukkuu hänet? Ei mitään se auta! (Totta. -Olotilan toimitus)

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä