Olotila

olotila

Uskallatko ottaa (katse)kontaktia?

08.11.2011Ulla

Minua liikutti syvästi, kun luin toimittaja Eve Mantun aloittamassa Facebook-ryhmässä keskusteluja Pahalla Silmällä katsomisesta - tai Hyvällä Silmällä katsomisesta - silloin, kun on liikkeellä lapsen tai useamman kanssa.

Perinteisesti Pahaa Silmää saa ruuhkabussissa, kun lapsi ääntelee tai jopa kiukuttelee. Hyvää silmää on se, kun hymyilee rohkaisevasti tukalassa vanhemmuustilanteessa olevalle isälle tai äidille, vaikka siellä bussissa.

Ja tässä tulee se liikuttavin kohta: Eve keksi, että pelkkä hymy ei nyt riitä, tarvitaan enemmän. Hän kirjoitti kannustavan kirjelappusen, jonka voi tulostaa, ottaa mukaan laukkuun ja sujauttaa eteenpäin tukea tarvitsevalle. Todellista arjen supersankaruutta!

- Kirjelappunen on hyvä siksi, että vanhemman ja lapsen väliin ei tarvitse mennä suputtelemaan - enhän halua, että lapsi kuulee kuinka "hän on nyt niin mahdoton mutta että aikuinen pärjää hienosti", Eve tarkentaa.

Tulosta tästä Hyvä silmä -lappusia (pdf)

Samasta aiheesta - ihmisten kohtaamisesta tai sen puutteesta - puhutaan Voimalassa: kipulääkäri Pirjo Lindfors sanoo, että kohtaamalla voitaisiin välttää monenlaista sairauskulua ja lääkärissäkäyntiä.

- On aivan sama, vaikka kohdattava ihminen on tuntematon, Pirjo sanoo.

Vapaasti Pirjoa lainatakseni: Jos ihmiset uskaltaisivat katsoa toisiaan silmiin bussipysäkillä ilman ajatusta että toinen on lähentelijä, hullu tai häirikkö, olisi meillä vähemmän masentuneita ihmisiä. Päivittäinen kohtaaminen on kaikkein tärkeintä, eikä kyseessä tarvitse olla edes ystävä, naapuri tai tuttu - puhumattakaan siitä, että kuunteleva henkilö olisi lääkäri.

Pirjo Lindfors on saanut oppinsa kehitysyhteistyöprojekteista Kuubasta ja Burkina Fasosta, jossa ihmiset osaavat kohdata toisensa aidosti, monta kertaa päivässä.

Pirjo Lindfors ja kohtaamisen merkitys arjessa:

Ps. Pirjo Lindfors kertoi ohjelmassa myös, kuinka rakas tuttu hajuvesi voi auttaa henkisesti hankalassa tilanteessa - hajumuistin positiivinen vaikutus voi olla voimakas. Katso koko ohjelma Areenasta Voimala 1.11.2011.

Kommentoi 5 Lue kommentit
Millainen olisi henkinen testamentti?

01.11.2011Ulla

Itkin parina iltana läpi Reko ja Tina Lundánin kirjan Viikkoja, kuukausia, säästeltyäni sitä ainakin viime keväästä asti. Syystäkin en ollut uskaltanut tarttua aiheeseen! Tuli paha olo. Kirjassa seurataan päiväkirjanomaisesti miehen kuolemaan johtavaa sairautta ja perheen yritystä elää elämäänsä mahdollisimman "normaalisti" kuoleman odotuksessa.

Samaan syssyyn katsoin Nina Stenrosin dokumentin Perintö (ensiesitys TV1 ma 7.11. klo 21.30), jossa kuolema ja erityisesti se, mitä jää jäljelle, on kauniisti läsnä – huonekalujen painaumina lattiassa, haalistumattomina taulunkohtina seinässä. Dokkarissa on kyllä yhtä vahvana läsnä myös kuoleman raadollisuus.

Kaupan päälle, ihan ylläribonuksena, pukkasi sähköposti tietoa Helsingin yliopiston avoimesta luentosarjasta, joka käsittelee kuolevaisuutta, kuolemaa ja kuolemista. Sinnekö? Pitäisi varmaan. Ensimmäinen luento meni eilen.

Ohimennen kuulin tietysti vielä tarinoita. Tarinoita ihmisistä, jotka olivat ryhtyneet elämään isolla eellä läpikäytyään esimerkiksi eron tai vakavan sairauden; heränneet elämään, kun jokin on pysäyttänyt. Kollegan kanssa päätimme, että kannattaisi alkaa elää jo nyt, ”kun meillä ei vielä ole sitä syöpää”.

Käytäväkeskustelut paljastivat, että aika moni pelkää tai suree omaa kuolemaansa. ”Kuinka ne pärjäävät ilman minua…?” Harvempi pelkää vaikkapa kumppanin kuolemaa – vaikka siinä pelossa olisi jotenkin himpun verran enemmän järkeä, näin yhtäkkiä ajateltuna.

Lukemastani ja kuulemastani huolimatta oma kuolema-ahdistus jäi jäytämään.

Kunnes keksin. Perintötestamentin sijasta - omaisuutta minulla ei ole - haluan kirjoittaa lapsilleni henkisen testamentin.

Siinä kuvaisin, mitä olen heidän maailmaan tulostaan ja elämästään tähän asti ajatellut – millaisia ajatuksia heidän kasvunsa ja persoonansa ovat minussa herättäneet. Jos en olisi joskus kertomassa näistä itse, voisi yksinkertainen paperinpala tehdä sen puolestani.

Helpotti vähän.

Ja, itse asiassa, Lundánien kirjan aiheuttamat itkut olivat sittenkin tosi puhdistavia: kirjan jälkeen tunsi olevansa todella elossa.

Kommentoi 1 Lue kommentit