Elämää suurempi shortsitrauma

Shortsit ovat kamalan kätevät, koska ne ovat lyhyet – kertoohan sen jo nimikin. Niillä on mahtava pyöräillä! Mutta voiko reilu kolmikymppinen sonnustautua shortseihin muualla kuin lenkkipolulla tai rannalla?

Sirosääriset teinit sipsuttavat ruskettuneine kinttuineen pitkin kaupungin katuja. Innostun kovasti ja rynnistän kauppaan: Minullekin tuollaiset! Myyjän avustamana kasaan sovituskoppiin neljä eri vaihtoehtoa. Kahdet valkoiset ja kahdet farkkuiset. Päättäväisesti tartun toimeen, ja alan sovittaa.

Farkkushortseista toisissa on hapsottavat reunat – aivan kuin teiniaikoina. Tuntuvat kovin tutuilta, mutta halvatun lyhyiltä. Kahdet valkoiset ovat tosi kivat, vähän pidemmät, siinä mielessä mammaikäiselle passelimmat. Mutta kun valkoinen väri saa ahterin näyttämään tuplasti isommalta. Hikoilen sovituskopissa kuin pieni possu, ja pelkään auringon karkaavan sillä välin kun vertailen vaihtoehtoja ja realiteetteja.

Miten ihmeessä yksien shortsien hankinta voi tuntua näin suurelta suoritukselta?

Palataanpa ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin. Olen lähdössä lenkille mikromittaisissa trikoopöksyissä, kun isosiskon järkyttävät sanat paljastavat takalistoni suuren salaisuuden, selluliitin. Hädissäni tarkastelen itseäni kahdella peilillä, ja toden totta. Möykkyistä ihoa on alkanut kertyä pakaran juureen salakavalasti ja huomaamatta. Vedän kuitenkin lenkkarit jalkaan, ja päätän olla välittämättä moisesta yksityiskohdasta. Ilmeisen huonolla menestyksellä, sillä tästähän sovituskopin verhon suojassa on kyse: Elämää suuremmasta shortsitraumasta.

Ihminen on ulkonäköön liittyvissä asioissa äärimmäisen haavoittuvainen. Vaikka ulkoiset seikat merkitsevät kovin vähän, ne näyttävät siitä huolimatta pyörivän elämän keskiössä, mielessä ja mediassa. Arvostelun kohteeksi joutuminen tuntuu aina pahalta, erityisesti ulkonäköasioissa. Eikä terve itsetunto ole itsestäänselvyys, vaan koko elämän käsittävä turvakilpi ja suodatin. Sitä tarvitaan paljon isommissakin paikoissa kuin shortsikaupan sovituskopissa. Kyseistä paikkaa vähättelemättä.

Myyjän rohkaisemana valitsen lopulta farkkuiset, lyhyehköt shortsit. Jätän ne saman tien jalkaani, ja totean ne erinomaisen mukaviksi. Aurinko paistaa edelleen täydeltä terältä, mutta olo on mukavan viileä. Lämmin, muttei hikinen. Realiteetit –  joihin luetaan salaisten möykkyisten pakaroiden lisäksi säärikarvojen sänki ja rasvaamaton iho –  kannattaa unohtaa, ja nauttia ohimenevästä säärintamasta täysin siemauksin juuri sellaisissa vaatteissa kuin hyvältä tuntuu. Paikasta tai muiden mielipiteistä välittämättä.