Vauvahaikuja

Pieni nyytti katseli minua. Nuuhkutin sen tuoksua ja nautin kevyestä painosta sylissäni. Kun se hermostui, taputtelin sen peppua ja lauleskelin ih-hah-haata. Lapsi ei rauhoittunut ja ojensin sen suosiolla äidilleen. 

Jotain vauvan tunnusta jäi silti käsiini, rintoihini, sydämeeni. Mieleeni kantautui jo syvälle haudattu haiku 

vieläkö tunnen sen?
rinnalleni uinumaan
sellainen, untuvainen 

Olen kahden lapsen äiti. Järki sanoo, että ei enää vauvamasua tai tissinjatketta tälle äidille; nyt jo isoiksi kasvaneet lapset ovat niin saamarin helppoja. He pukevat itse sukat ja voitelevat leivät. Puhe menee noin seitsemänkymmenprosenttisesti korvista sisään, ja joskus jopa ulkovaatteet on muistettu laittaa naulakkoon tuulikaapin lattian sijaan. 

Lapseni eivät ole vielä murrosikäisiä, joten siitä tulevasta minulla ei ole hajuakaan. En uskalla ajatella sitä; arjen harrastus-päiväkoti-yökylä-farkut vai verkkarit -rumbassa on nyt jo ihan tarpeeksi. Haluanko kokea kahden murrosiän sijasta kolme? 

Ja ennen kaikkea: Miksi ihmeessä haluaisin lisätä arkeemme kinastelun ja häsellyksen määrää hankkimalla vielä yhden lapsen? 

Ei minua yösyötöt, valvominen, töistä pois jääminen tai vaippaelämä pelota, mutta en niitä rehellisyyden nimissä kaipaakaan. En ehkä kovin innoissani istu uudelleen puiston hiekkalaatikon reunalle ja juttele muiden kokopäivä-äitien kanssa uusimmasta lasten toppapukumallista. En kaipaa turvakaukaloita, pukluliinoja tai konttailevaa murujen napsijaa pöydän alla. En usko innostuvani tulevaisuudessakaan kantoliinoista tai itse tehdyistä soseista. 

Kun viisivuotias kiipeä syliin, hänen pitkät säärensä kertovat, että meillä ei ole enää vauvaa. Tunne on yhtä aikaa syvää, surullista haikeutta ja odottavaa iloa.

Mietin usein ystävääni, joka kertoi, että on valinnut tekevänsä vain yhden lapsen. Koska valinta on m a h d o l l i n e n. Kaikilla valinnan mahdollisuutta ei ole.

Minulle valinta on muuttunut järkälemäiseksi ajatushyrräksi, joka ei jätä rauhaan.

Kuinka rauhallinen ja huoleton äiti olisin kolmannelle, kun jo toisen lapsen kanssa pinnani venyi pidemmälle kuin uskalsin esikoisen kanssa edes katsoa. 

Olen vielä sen ikäinen, että vauva olisi mahdollinen, riskit matalalla. 

Kolmas lapsi ei edes muuttaisi paljon mitään; auto, asunto ja parisuhde kestäisivät sen kyllä. Ehkä minäkin jaksaisin siirtää juuri takaisin saadun oman ajan viideksi vuodeksi syrjään, kun tietäisin että sitä on kyllä luvassa - jossain tulevaisuudessa.

Mieleni risteilee kahden vaiheilla. Vieläkö yksi vai joko riittää? Ajatus siitä, että perheemme toinen aikuinen olisi valmis vaikka suurperheen vanhemmaksi, ei yhtään helpota päätöstä. Päätöksen on kuitenkin oltava yhteinen.

Usko siihen, että muutkin vanhemmat käyvät tämän ristiriitaisen keskustelun itsensä kanssa, lohduttaa. 

Vaikka päätös oli jo mielessäni selvä, se kyseenalastui kun lainasin syliäni pienelle vaaleanpunaiseen puetulle pikkunaamalle. Se tulee ajankohtaiseksi keskustelun aiheeksi pääni sisällä vielä moneen kertaan. Varmaa on, että se tulee yllättäen, juuri kun luulin jo tehneeni päätökseni.

Voin onneksi nukkua vielä ensi yönkin rauhassa ennen kuin valinta-aikani on tikittänyt loppuun.