Sinä olet hyvä äiti

Eräs minulle erittäin läheinen ihminen sai vauvan muutama viikko sitten. Eilen hän soitti epätoivoisena ja surullisena; imetys ei toiminut, vauva tuntui olevan liian unelias eikä imemisote näyttänyt samalta kuin ohjekirjassa. Väsymys oli jo uuvuttanut tuoreen äidin mielen.

Kiiruhdin apuun ensi tilassa. Vauva imi tyytyväisenä rintaa täydellisellä imuotteella. Kaikki oli hyvin, mutta ystäväni tarvitsi jonkun ulkopuolisen kertomaan sen.

Yritin valaa häneen luottamusta ja uskoa itseensä. Hän selviäisi äitinä, juuri tuon vauvan äitinä paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa.

Kotiin tullessani olohuoneeseen oli rakennettu petivaatteista maja, likaiset jalkapallovarusteet lojuivat eteisessä, ja läksykirja ja välipalan jämät odottivat keittiön pöydällä. Huusin ja syyllistin, karjuin ja kimitin.

- Taas äiti sai kohtauksen, siivoushulluuden, mutisivat lapseni.
- Täällä siivoaa marttyyri, kuuletteko? riehuin tiskirätin kanssa.

Illalla kadutti. Kaikki muut äidit maan päällä olisivat hoitaneet tilanteen paremmin. Ainakin ne äidit, jotka olivat lastensa kanssa kotona ekaluokkaan asti, eivätkä kiiruhtaneet töihin, kuten minä. Tai ne äidit, jotka eivät koskaan hermostu eivätkä huuda, vaan muistavat rauhallisella äänellä selittää lapselle miksi äitiä ei saa purra pohkeeseen: se sattuu rakas, älähän nyt. Vertailen ja vaivun epätoivoon.

Miksi toisen äitiyttä on vaivatonta kannustaa, mutta oman äitiyden rippeet tekisi toisinaan mieli vain hölskäyttää vessanpönttöön? On niin helppo sanoa tuoreelle äidille, että kaikki menee hyvin, sinä tiedät ja tunnet oman vauvasi parhaiten. Sinä hoidat homman kotiin! Mutta kuinka sen sanoo itselleen?

En voinut sanoa tuolle uudelle äidille, että epävarmuus ja hätä - ne vain kasvavat kun lapset kasvavat. Että on asioita jotka tekee oikein, mutta joskus hommat menevät niin metsään, että kasvatusoppaiden kirjoittajat pyörtyisivät jos saisivat kuulla.

Vanhin lapseni oli noin neljä kuukautta. Olin väsynyt. Paidassa oli maitotahroja ja rintaliiveissä kahdet suojat päällekkäin, imetyshakanen rikki. Kaksiossa haisi ummehtuneelta; en uskaltanut tuulettaa vedon pelossa. Vauva nukkui tyytyväisenä ja hikisenä mahani päällä. Yhdelläkään ystävälläni ei ollut lapsia, vertaistuki oli vähissä. Päivän kohokohta oli kun televisiosta tuli Sydämen asialla. Kaikki päivät olivat samanlaisia. Kuvittelin kuinka ystäväni viilettivät pitkin Helsingin katuja tyylikkäissä aurinkolaseissa latte-kuppi vasemmassa, kännykkä oikeassa kädessä. Itse makasin sohvalla Keravalaisessa kaksiossa ja ajattelin, että elämä oli tässä enkä osaa edes hoitaa vauvaa tarpeeksi hyvin. Entä vuorovaikutus? Sitteri? Pesupähkinät? Entä virikkeet? Babybio? Äiti-vauva-jooga? Lantionpohja? Entä kestovaippailu? Kantoliina? Juoksurattaat? Talkkia vai sinkkivoidetta?

Silloin soi puhelin. Parhaan ystäväni äiti soitti. Hän kannusti ja kyseli; kehui äitiyttäni ja halusin uskoa joka sanan. Hän kertoi omasta kokemuksistaan äitinä ja sain vertaistukea. Hän ylipäänsä muisti, että olin olemassa, harsoliinojen ja rintapumppujen alle hautautuneena, mutta kuitenkin.

Hän valoi äitiyteeni uskoa tärkeällä hetkellä. Kiitos siitä Tuula. Opin sinulta, että vertaistukea voi ja pitää pyytää. Opin, että vieraammankin ihmisen kanssa voi puhua vaikeista ja henkilökohtaisista asioista, kun ne koskettavat molempia.  

Kaikilla tuoreilla ja vanhentuneillakin äideillä on hyvä olla joku, joka muistuttaa, että oma äitiys riittää aivan hyvin. Joku joka ei neuvo tai ohjaile. Joku joka ei kerro kuinka hänellä oli vielä kamalampaa. Joku joka ei kouluta, ohjeista tai syyllistä, vaan yksinkertaisesti muistuttaa, että maailma ei kaadu kakan väriin, mopon lokasuojan irtoamiseen tai hysteeriseen huutokohtaukseen homeisesta kaakaomukista kirjahyllyssä.

Äiti, sinä olet tähti omien lastesi silmissä. Se riittää.