Mikä riittää vai menikö jo överiksi? Ajatuksia vanhempien periaatteista.

Meistä vanhemmista jokainen on kerännyt elämänsä aikana omaan persoonallisuuteensa ja elämäntapaansa periaatteita ja tapoja katsoa maailmaa. Me siirrämme ne lapsillemme tietoisesti ja tiedostamatta. Toivomme lapsiemme kunnioittavan ja pitävän oikeana samoja arvoja kuin me itse pidämme. 

Yksi vanhempi on valinnut yhteisöllisyyden, toinen trendikkyyden, kolmas urheiluhulluuden. Eräs tuttuni tarjoaa lapsilleen vain luomua ja hänen sisarensa kierrättää kaiken mikä on mahdollista. Joku vastustaa yksityisautoilua, konsolipelejä, älypuhelimia tai tavaroiden omistamista. Toinen taas opettaa lapselleen positiivisen ajattelun mallia, golfia, virkkausta, temppupyöräilyä tai horoskooppien tulkintaa. Vanhemmat ovat eri mieltä lelujen määrästä, kestovaipoista tai ulkovaatteiden merkeistä. 

Luin Facebookista ystäväni seinältä keskustelun, jossa minulle tuntematon äiti kertoi, ettei hänen lapsensa saa kännykkää ennen kuin menee yläasteelle. Eihän äidillä itselläänkään ollut lapsena kännykkää, oli perustelu. Eli sen, mikä oli totta äidin omassa lapsuudessa, piti kelvata tässäkin hetkessä. 

Mutta miltä lapsesta tuntuu, kun kaikilla muilla on kännykkä? Karaistaanko lasta kännykättömyydellä oppimaan, että kaikkea ei saa mitä muilla on? Onko kännykättömyys vanhemman taistelua pidemmän lapsuuden puolesta? Onko se merkki välittävistä vanhemmista vai jääräpäisyydestä? Jääkö joku itsenäinen, tulevaisuuden kannalta tärkeä vaihe oppimatta, kun omasta kännykästä huolehtiminen siirtyy muihin nähden monella vuodella? Tuntuuko tekniikka ehkä äidille itselleen vieraalta ja pelottavalta ja siksi vastustettavalta?

Syitä on satoja, ja jokainen vanhempi vetää oman rajansa johonkin. Joillekin se on kännykkä, toisille viikkoraha, kasvisruokavalio tai oma kotiavain. Nuo pienet arjen ”arvopylväät”, ne taistelut kotiintuloajoista ja roskien lajittelusta kasvattavat lapsesta aikuisen, joka joko myöntyy vanhempiensa arvovalinnoille tai kääntää niille selän. Mutta käymmekö me vanhemmat arvotaistelua itsemme vai lapsemme tähden? Rajaa vedettäessä on ehkä syytä pitää mielessä, että vaikka meille vanhemmille tuttu perustelu ”mutta kun kaikilla muillakin on” on niin kuultu, se voi toisinaan pitää paikkansa. (Paino sanalle toisinaan.)

Barbie-elokuva oli minun rajanvetoni

Kun vanhin lapseni täytti kuusi muutama vuosi sitten, alkoi hänen puheestaan sutkahdella sana Barbie-elokuva tämän tästä. Olin häkeltynyt, sillä nuo elokuvat, joissa kaikki näyttivät täydellisen kauniilta, joissa puhuttiin ilkeästi toisille ja joiden pääteemoina olivat raha, suosio, maine ja ulkonäkö, olivat juuri sellaista televisiota, jota itse olin ja olen vastustanut kiivaasti.

Sain tietää, että tyttäreni katsoi noita elokuvia ”salaa” kavereillaan, koska minun halveksuntani kyseisiä ohjelmia kohtaan oli niin vahvaa, ettei hän uskaltanut vastustaa minua päin naamaa. Hävetti.

Tyttäreni selitti surullisena, ettei voinut osallistua Barbie ja merenneito -leikkiin eskarin pihalla, koska ei tiennyt päähenkilöiden nimiä tai tarinan kulkua. Tämä oli minun näkökulmastani tietenkin valitettavaa, mutta ei vaarallista. Tyttären näkökulmasta tilanne on suunnattoman epäoikeudenmukainen. Hän vietti ne yksinäiset hetket päiväkodin pihalla vain minun television kasvattavaan vaikutukseen liittyvän periaatteen vuoksi.

Ymmärsin, että tämä on moraalinen ristiriita, josta minun ei ehkä olisi kannattanut nousta barrikadeille tai tarkemmin sanottuna, nostaa tytärtäni sinne. Aiheutin enemmän hallaa kuin hyvää omalla periaatteellani. En edelleen pidä Barbie-elokuvista, mutta olen myös huomannut, etteivät ne ole ainoa asia, joka ohjaa lapseni arvomaailmaa. 

Toisaalta, olemme käyneet asemasotaa nyt vuoden ajan liittyen alakoululaisen omaan kosketusnäyttöpuhelimeen. Minun ”liian kallis hävitettäväksi” argumenttini yritetään selättää tyttäreni  ”mutta kun kaikilla muillakin on” väitteellä. Olen edelleen voitolla. Toisista periaatteista en luovu.

Mutta missä vaiheessa meidän arvovalintamme asettaa lapsen liian epäreiluun asemaan suhteessa muihin lapsiin?

Omat periaatteet oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuinka löytää tasapaino erilaisten tavaroiden hankintojen ja vaikkapa rajojen venymisen suhteen? Miten tuottaa lapselle sopiva määrä kaikkea ei voi saada –pettymyksiä, kieltämättä kaikkea? Milloin me haksahdamme pelastamaan lastamme ulkopuolisuudelta ja sorrumme  kilpavarusteluun? Mikä riittää ja missä meni jo överiksi?

Olemme usein nihkeitä luopumaan omista periaatteistamme. Leikki-rekan muovin myrkyllisyydestä tai hampurilaisten epäterveellisyydestä saattaa tulla vanhemmille arjessa kynnyskysymyksiä ja sitä kautta lapselle taakka. Tuo penaali edustaa monikansallista firmaa jota boikotoin, et saa sitä!

Lasten maailma on raaka vertailun ja paremmuuden tavoittelun maailma. Me vanhemmat voimme pudistella päätämme ja sanoa, että ei siihen tarvitse lähteä mukaan ja että jokaisessa perheessä on oma tapa toimia. Mutta entä se lapsi, joka ei ehkä halua lähteä siihen mukaan, mutta joutuu vääjäämättä tuon valinnan keskipisteeseen jokaisella välitunnilla perustellessaan tai kätkiessään vanhempiensa valintaa. 

Kun itse on vakaumuksellisesti jonkin asian puolesta tai sitä vastaan, sitä automaattisesti ajattelee, että sen täytyy olla hyväksi myös lapsen kannalta. Toivottavasti me aikuiset kuitenkin opimme laittamaan omat periaatteemme mittasuhteisiin. On asioita, joista kannattaa pitää kynsin hampain kiinni ja ottaa se riski, että lapsi pettyy, tulee surulliseksi ja tuntee tilanteen epäreiluksi. Ihan kaikki tilanteet eivät kuitenkaan ole sellaisia.