Sodankylä, vielä kerran
Sodankylän elokuvajuhlia vietettiin jo 28. kerran. Välillä vaikeuksissakin rypenyt festivaali porskuttaa vahvasti ja voi hyvin. Nimekkäiden ohjaajavieraiden nimilista oli kovempi kuin vuosiin.
Syitä on useita. Kaivosteollisuus, kaikkine ongelmineenkin, on nostanut Sodankylän yhdeksi Suomen nopeimmin kasvista kunnista. Sinne ollaan rakentamassa 80 uutta vuokra-asuntoa, kokoon suhteutettuna Helsingissä pitäisi tehdä 5 500 uutta kämppää. Kasvava ja vaurastuva kunta pystyy tukemaan festivaalia voimakkaammin kuin ennen. Myös valtion tuki on hieman kasvanut.
Ehkä vielä suurempi vaikutus on sillä, että majoitusongelmien ratkaisu on löytynyt järjestämällä toimiva yhteysliikenne 50 km päässä olevalle Luostolle, jossa on tuhansia tasokkaita vuodepaikkoja. Sodankylässä yhdenkin löytäminen voi tehdä tiukkaa.
Tietenkään ei pidä unohtaa festivaalin voimamiehiä, tänä vuonna poissa pysytelleitä Aki ja Mika Kaurismäkeä, jotka hankkivat suhteillaan suuren osan nimekkäistä ulkomaan vieraista, tasokkaan ohjelmiston laatinutta taiteellista johtajaa Timo Malmia, sekä viime vuoden kesken jättänyttä, mutta tänä vuonna senkin edestä vanhan ja vihaisen miehen energialla sauhunnutta Peter von Baghia.
Kumarrus myös järjestävän organisaation käytännön toiminnasta jo vuosia vastanneille Johanna Saariselle ja Ari Lehtolalle.
Sodankylän ainutkertaisin piirre ovat oudot, spontaanit kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, maailmankuuluista taiteilijoista odottamattomiin vanhoihin ja uusiin ystäviin.
Minulla oli tänä vuonna ilo ottaa autokyytiini Sodiksesta Rovaniemen kentälle festivaalien ehkä kuumin vieras, romanialainen Cannes-voittaja Cristian Mungiu, joka on monen elokuvaihmisen listalla hyvin korkealla tämän hetken mielenkiintoisimpia ohjaajia luetellessa.
Ehdin jutella Cristianin kanssa puolitoista tuntia mm. romanialaisesta sarjajääkiekosta. Auton takapenkillä samaan aikaan nukkuivat tyytyväisinä Yle-kollegani Anna Tulusto ja suomalaisen kulttuurin superveteraani Jukka Virtanen.
Koska keskustelut suljetussa autossa ovat yksityisiä, en lähde niitä tässä ulkomuistista referoimaan. Sen verran kuitenkin kerron, että Cristian Mungiu pohti ihastuneena Sodankylän festivaalien onnistumisten syitä. Hänen mukaansa tärkeilemättömyys, punaisten mattojen puute ja aito intohimo elokuvaan ovat syyt Sodiksen menestykseen. Hänet oli Lappiin kutsunut Aki Kaurismäki, joka tapasi Mungiun Thessalonikin festivaaleilla Kreikassa.
Vielä tärkeämpänä Cristian piti sitä, että festivaaleilla ei ole kilpasarjaa. Kilpailu hänen mielestään aina estää luontevan kanssakäymisen tekijöiden välillä. Samoin hän kertoi erityisesti nauttivansa siitä, ettei Sodankylässä ole lainkaan perinteisiä edustus- tai gaalatilaisuuksia.
Cristian Mungiu kertoi kiertäneensä seitsemän kuukautta ja 50 ensi-iltajuhlaa ympäri maailmaa, toisena vaatteena ja jokailtaisen univormuna smokki, elokuvansa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää voitettua Cannesissa 2007.
Perhe-elämä ja kaikki luova työ oli pitänyt siirtää sivuun kuukausiksi.
Vaikka Cristian Mungiu nautti Sodankylän matkastaan, sen huipennus jäi hieman vajaaksi. Hän halusi vierailla napapiirillä, Joulupukin maassa ottamassa lapsilleen kuvia tuliaisiksi. Kesäinen, onnettoman halvan ja keinotekoisen oloinen joulumaa, jossa kaiuttimista soi aivan liian lujaa muovinen Heinillä härkien kaukalon –instrumentaaliversio, ei vastannut ohjaajamestarin odotusta maagisesta Joulupukin kylästä.
Sekään ei silti saanut häntä katumaan festivaalimatkaansa. Sodankylässä kun juhlivat elokuvan ystävät ja itse elokuva.
