Liisa Vihmanen:

Keneltäkään jää tuskin huomaamatta, että elämme J.V. Snellmanin juhlavuotta. Samaan aikaan on meneillään myös Mozartin, Shostakovitshin, eduskunnan, naisten äänioikeuden ja Sigmund Freudin syntymän 150-vuotisjuhlavuosi. Ja listaa voisi jatkaa: On syntymäpäiviä, kuolinvuosia, merkkiteosten ilmestymisvuosia. Tärkeintä on, että vuodet ovat pyöreitä ja että tuotekehittely merkkivuoden ympärillä käynnistyy ajoissa.

Toimittajalle juhlavuosi merkitsee kämmenten hikoamista. On sanottava jotakin omaperäistä Snellmanista ja Freudista, jotakin sellaista jota kukaan muu ei ole tähän mennessä oivaltanut. Tietäen, että kaikki muutkin toimittajat miettivät samaan aikaan samaa kysymystä. Helpottaakseen toimittajien työtä kustantajat työntävät markkinoille kalliita juhlakirjoja juhlahenkilöistä, joita toimittajat sitten lukevat kaikki yhtä aikaa. Nokkelimmat tilaavat ulkomailta muutaman vieraskielisen kirjan ja saavat sieltä uutta multaa. Mutta juhlavuoden käsky kuuluu: Ole omaperäinen, tongi Snellmanin roskakori ja paljasta Freudin ennennäkemättömät unet.

Luen tämänkertaisen päiväkirjan poikkeuksellisesti muinaiselle Nagralle eli kelanauhurille. Nauhuri on ulkonäkönsä ja luonteensa puolesta kuin ravintola Kosmoksen ovimies, iso ja luotettava. Puhuessani näen kuinka viisarit värähtelevät puheeni tahdissa ja miten nauha kulkee sopuisasti äänipäiden välistä.

Syy miksi käytän Nagraa, enkä studion äänenkäsittelyohjelmaa ja hienoja mikrofoneja, on kuluneella viikolla järjestetty Sata suomalaista äänimaisemaa –kilpailu. Kilpailun tulokset julkistettiin maanantaina Tampereella. Kuuntelin suoraa lähetystä, radiosta tietenkin. Tampereen studiossa toimittaja ja kilpailun järjestäjä soittivat suomalaisten suosikkiäänimaisemia. Mukaan oli valittu mattojen tamppaamista ja sisäpihan elämää, lumiauran kolahduksia, maauimalan melskettä, aamulehden putoamista postiluukusta. Tässä vain muutama malliksi.

Tänä kansainvälisen terrorismin, jatkuvasti ja alituiseen räjähtelevien pommien, rikastuvien rikkaiden ja köyhtyvien köyhien, lisääntyvien luonnonmullistusten, jyrkentyvien vastakkainasettelujen ja kallistuvien kahvikupillisten aikana on pitkään tuntunut, että vain huonot, dramaattiset ja pelottavat; vähentävät puolittavat ja Kiinaan siirrettävät; murhaavat, kiduttavat ja muuten vain vastenmieliset uutiset ovat uutisia. Muu tapahtuminen ja kehitys on vain sitä minkä me hyvät ihmiset olemme ansainneet, itsestään selvää, siis miksi siitä puhumaan. Silti tänä pilakuvakiistan aikoina tekisi mieli ottaa esiin jotain sellaista missä ja minkä myötä ymmärrys ja suvaitsevaisuus ja toisen ihmisen kunnioitus ovat lisääntyneet.

Voin pelkistää kaksi äskettäin lukemaani romaania samankaltaiseen kuvaan. Kuvassa nuori nainen seisoo tyrskyjen ruhjomalla rantakalliolla surumielinen mutta ylväs katse suunnattuna kauas merelle. Tuuli hulmuttaa naisen pitkiä suortuvia ja hameen raskasta helmaa.

Moinen asetelma tuntuu ehkä alleviivatun kohtalokkaalta ja kaavamaisuudessaan kovin lattealta. Tällaista suolantuoksuista romantiikkaa uhkuva kuvastohan pärskähtelee silmille lähinnä viihderomaanien kansista.

Nyt on kuitenkin kyse pikemminkin klassikoista. Toisen kirjan mereen viehtynyt nainen on Sarah Woodruff, siis Ranskalaisen luutnantin nainen brittikirjailija John Fowlesin samannimisessä teoksessa. Toinen taas on Katriina, nimihenkilö ahvenanmaalaissyntyisen Sally Salmisen 70 vuotta sitten kirjoittamassa menestysromaanissa.

Talvisaikaan minussa ei liiku yhtään hormonia. En tiedä liikkuuko kesälläkään mutta talvella kaikki tuntuu pelkältä hyytelöltä. Eräänä tällaisena päivänä, kun tunsin itseni taas harmaavanukkaaksi, lähdin käymään Ateneumin taidemuseossa, kuten tunnollinen kulttuuritoimittaja tekee. Kuljetin rapaa jaloissani Ateneumin arvokkaisiin saleihin, ja kun katsoin taakseni, huomasin, että reittini kiemurteli pitkin salin lattiaa kuin mato omenassa. Joulukuun hämärä aamupäivä oli kirkkaimmillaan ja poskionteloitani jomotti.

Huomasin eteneväni nopeammassa tahdissa kuin muut museovieraat. Ohittelin rouvaryhmiä ja tweedtakkisia setiä, jotka näyttivät keskustelevan taiteesta. Tai mistä minä tiedän, mutta ainakin he katsoivat kaikki yhteen suuntaan ja piirsivät käsillään kaaria. Annoin maalausten virrata ohitseni. Suomalaiset klassikot menivät yhdellä vilkaisulla. Tyytyväisenä tunnistin joitakin teoksia ja muutamasta kävin tarkistamassa tekijän. Ja kuten niin usein hiljaisessa museossa käy, minua alkoi nukuttaa. Silmät muuttuivat painaviksi ja ruumista pisteli. Kävelin eteenpäin puoliunessa ja huomasin maalausten yleisvärityksen muistuttavan nukkumatin unihiekkaa. Olin tullut saliin, jonka otsikko oli Tie, pelto ja lakeus, ihmisen ja Jumalan viljaa, ja aloin voida huonosti. Taivaat maisemien yllä olivat siniharmaata hämärää ja viluiset lumihanget kiilsivät kuin silakan kylki. Kaikilla neljällä seinällä oli pelkkää alastonta maisemaa, lehdettömiä puita ja sekopäisen näköisiä ihmisiä. Se ainut hormoni joka minussa vielä kehräsi, yritti jo korvasta ulos.

Kirjoittanut Tuomas Karemo

Tuli kyylättyä kahvilassa vieruspöytään. Siinä istui seurue, joka oli tutun tilanteen edessä: yhteiset puheenaiheet olivat kuivuneet kasaan, ja jotain yhteistä jutusteltavaa piti keksiä. Yksi kaivoi esiin kännykkänsä, loput seurasivat perässä. Alkoi suuri kännykkävertailu. Ilmeet muistuttivat samaa kuin Jari Tervolla lauantai-iltaisin Uutisvuodon lopussa, kun hän tutkailee saamaansa palkintoa: ai katos katos, onpas jännä. Kasvot hurmioituivat sitä mukaa, kun joku seurueen jäsen esitteli hienon nippelinappelitoiminnan omasta puhelimestaan. ”Ai mulla ei oo tommosta, mut mulla on tämmönen.” Keskustelu jatkui jonkin aikaa tällä tasolla, erilaisten piippausäänien säestämänä. Kun tekniset puolet oli kaluttu läpi ja todettu se, että ilman kännykkää ei voi elää, letkautti yksi seurueen jäsenistä seuraavasti: ”Jossain vaiheessa kännykät ovat varmaan niin kehittyneitä, että niillä saa yhteyden kuolleisiin.” Tuli hetken hiljaisuus. Joku pyöräytti mietteliäänä kännykkää pöydällä kuin lapsi hyrrää. Tuo letkaus ja sitä seurannut spiritistisen istunnon rituaaleja muistuttava kännykän pyöräytys eivät ole kaukana siitä, mihin puhelinta alun perin käytettiin.

Täydelliset naiset ei ehkä ole varsinainen koko perheen tv-sarja, mutta on käynyt niin, että intressit ovat kohdanneet perheessämme ja katselemme sarjaa 12- ja 14-vuotiaiden tyttärien kanssa. Suomennoksessa sarjan nimeen kuuluvat adjektiivi desperate eli epätoivoinen on käännetty muotoon täydellinen, mikä ei ole niin huono ratkaisu kuin aluksi ajattelin. Sarja on nimittäin satiiri naisista, perheistä ja keskiluokkaisesta elämänmenosta kovin puleeratulla Wisteria Lane –nimisellä kadulla, joten kaikenlainen pyrkimys täydellisyyteen rapisee matkan varrella ja jokainen neljästä naisesta paljastuu jollain tasolla henkisesti epäkypsäksi etten sanoisi infantiiliksi puhtaaksiviljellyn kulutusyhteiskunnan kasvatiksi.

Joulupäivänä voitin ensimmäisen kerran Monopoli-pelin. Pelattiin perheen kesken, vauhdilla edettiin ja parin kierroksen jälkeen myymättä oli enää vesilaitos. Niin kuin Monopolia pelanneet tietävät, pelin ideana on aluksi ostaa mahdollisimman paljon katuja, asemia ja laitoksia, jotta niihin saapuvilta kanssapelaajilta voi myöhemmin periä vuokraa. Lopullisena päämääränä on saada niin paljon vuokratuloja, että muut niitä maksaessaan menevät konkurssiin ja koko näyttämö jää voittajan haltuun, siitä tuo nimikin, Monopoli.