Tuuli Saksala:

Lueskelin tässä hiljattain opusta, joka käsitteli populaarikulttuurin erilaisia ilmiöitä. Kirjassa oli kauhtuneet ja ruttuiset pehmeät kannet, mustavalkoisia kuvia skinheadeistä, underground-elokuvien sankareista ja pinup-tytöistä. Siinä kerrottiin seikkaperäisesti, miten Lontoon lähiöissä ja kaupungin laitamilla syntyivät erilaiset musiikkiyhteisöt, aatteelliseen taustaan tukeutuvat kuppikunnat sekä uudet taideilmiöt. Tuoreita ideoita ja kiinnostavia yhteisöjä näyttivät synnyttävän toistensa kanssa kapakoissa istuvat miehet.

Näin sieluni silmin nuo sivukujien hämyssä sijaitsevat kulttuurikuppilat, joissa eri alojen ihmiset vaihtoivat ajatuksiaan, kertoivat erikoisista levyistä, joita he olivat haalineet kirpputoreilta ja uusista runokokoelmista, jotka nouseva runoilijasuuruus oli kopioinut A4:lle juuri edellisenä iltana.

Rakas jouluhenkilö, kirjoitan sinulle joululahjatoiveistani mitään varsinaisesti toivomatta tai edellyttämättä, lähinnä siksi että nämä seikat tulisivat mainituiksi ja kirjatuiksi. Koti on aika täynnä, juuri nyt en tarvitse mitään tavaraa. Kahvinkeitin oli huollossa ja toimii erinomaisesti, vanhasta silityslaudasta laittauduimme eroon syksyllä ja uusi tuntuu niin vakaalta että uskon senkin kestävän seuraavat viisitoista vuotta. Hyllyt ovat täynnä kirjoja ja äänilevyjä, televisiosta tulee päivittäin kelvollisia ja ainakin viikonloppuisin jopa hienoja elokuvia. En siis kaipaa yhtään tavaraa jouluksi.

Kirjoittanut: J.P. Pulkkinen

Noin viikko sitten tamperelainen mieshenkilö kirjoitti Hesarin mielipideosastoon mielipiteen joka oli otsikoitu ”Viihteen nimissä doping pitäisi sallia”. Ajatusketju meni jotakuinkin näin: amatööriys ja huippu-urheilu eivät liity toisiinsa. Huippu-urheilun alkuperäinen lähtökohta eli ihannoitu kansallinen kilvoittelu on pelkkää näytelmää. Urheilu on siis viihdettä. Miksi viihteessä pitäisi olla puhdasmoraalisuutta, kun viihteen tekijöiltä, siis käsikirjoittajilta tai näyttelijöiltäkään sitä ei vaadita?

Kirjoitus oli hyvä provokaatio, jos hyvän provokaation tarkoitus on yllyttää ihminen ajattelemaan perusasioita. Perusasioita ovat esimerkiksi kävelemään oppiminen, juoksemaan oppiminen, pyöräilyn oppiminen, pallon potkaiseminen, hyppääminen, uiminen. Ihminen maalla, merellä ja ilmassa. Korkeammalle, pitemmälle, nopeammin. Nautinto, ilo, kilvoittelu, toveruus. Viihteen tavoitteeksi voisi kai laskea sen että sen edessä ahdistaa vähemmän, ajatus kuolevaisuudesta tuntuu etäiseltä. Samaten aika kuluu sutjakkaammin eikä ole riskiä siitä että tämä viihde jotenkin koskisi viihteen kuluttajaa, hän voi sitä ammennella ihan rauhassa niin paljon kuin fysiikka kestää.

Kirjoittanut: Liisa Vihmanen

Avaan silmäni vaaleankelmeässä hotellihuoneessa ja huomaan olevani Kaliningradissa. Tai Königsbergissä, miten haluatte. Nykyisinhän on poliittisesti korrektia käyttää paikoista niiden vanhoja nimiä, ikään kuin toista maailmansotaa ei olisi koskaan käyty.

Mutta totuus on, ettei Königsbergiä ole enää olemassa. On vain likainen ja suttuinen venäläinen kaupunki, joka kaikilla tavoin muistuttaa 70-luvun lopun Neuvostoliittoa. Hampaattomat mummot ja kaukaasialaiset adidaskauppiaat ympäröivät turistibussin heti, kun sellainen pysähtyy hotellin eteen.

Kirjoittanut: J.P. Pulkkinen

Kuinka kauan sun pitää vielä käydä töissä? Koska sun työ on valmis? kysyi tytär. Ei kai se valmiiksi tule, ajattelin nopeasti. Tyttö jatkoi, että onko sun työ edes sellaista että se tulee valmiiksi. Hyvä jatkokysymys ja pani miettimään, että mikä tulee valmiiksi. Tämä juttu saattaa tulla valmiiksi, mutta tätä seuraa horisonttiin liukeneva ketju toisia töitä, joista irrottautuminen voisi olla aika väkivaltainen tapahtuma.

Tuleeko valmista jollain toisella alalla? Loppuuko sitten te-keminen kun tulee valmista? Tuliko kaikki valmiiksi niille, jotka joutuivat pihalle tehostamisen, supistamisen, rationalisoinnin, tuotannon siirtämisen, keskittämisen ja ydinosaaamisen profiloinnin jaloista? Valmiiksi saaminen saattaa tuntua mahdottomalta, jos on käynyt läpi esimerkiksi sellaisen kehityskulun, jossa työn määrä on lisääntynyt. Jossa jokaisen työpäivän mittaan on saattanut tuntua siltä, ettei mistään tule valmista, vaikka kuinka tekisi. Sitten kun saa kenkää ymmärtää, ettei siitä ollutkaan kysymys. Valmiiksi saaminen ei koskenutkaan sinua. Sä et nyt sit ollukaan niin tärkee. Luulitsä olevas?

Kirjoittanut: Tuuli Saksala

Ihailen kirjailijoita, jotka teoksissaan viljelevät oivalluksia elämän pienistä asioista. Siis noista arjen kultahippusista, jotka romaanin sivuilla saavat maailmoja syleileviä merkityksiä, tai suuria asioita, jotka rinnastuvat tuiki tavallisiin askareisiin.

Eniten ihailen sellaisia kirjailijoita, jotka keksivät arkipäiväisiä merkityksiä historian suurille tapahtumille, koko maailmaa muuttaneisiin ihmeisiin. Minä ihailen kirjailija Petri Tammista, joka keksi selityksen Kolumbuksen tutkimusmatkoille uudessa romaanissaan Enon opetukset.

Mikä saa kunnianmiehen lähtemään kohti tuntematonta huteralla laivalla, jättämään perheensä, kotinsa, uransa ja ystävänsä. Toki Kolumbuksen matkalle on luonnollinen selitys. Tämä kunnianhimoinen kauppamies halusi löytää helpon tien Intian apajille. Itään päin oli jo lähdetty ja kaiken loogisuuden nimissä Intia tulisi vastaan myös länteen lähtiessä. Siispä Kolumbus tarttui tuumasta toimeen. Olen aina hyväksynyt selityksen, enkä uhrannut sille sen enempää pohdintaa. Sen sijaan olen viettänyt lukemattomia hetkiä surkutellen Amerikan alkuperäiskansojen kohtaloa heidän osuessaan tämän tärkeilevän ja materiaalisia voittoja tavoittelevan tutkimusmatkailijan reitille. Olen maalaillut mielessäni kuvia toisenlaisesta maailmasta, jossa alkuperäiskansat olisivat saaneet elää rauhassa vielä edes sata vuotta ja vahingossa vaikkapa löytäneetkin meidät.

Liisa Vihmanen:

En kuulu niihin, jotka jo lapsena hihkuivat innosta nähtyään traktorin. Enkä vieläkään jähmety halvaantuneena paikoilleni rakennustyömaan edessä, jossa suuripyöräiset koneet kääntävät maata tai nostavat taakkoja korkeuksiin kuin pitkäkaulaiset kirahvit. Mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Olen nähnyt muodoiltaan söpön työkoneen.

En tiedä tarkalleen milloin se tapahtui, mutta pikkuhiljaa huomasin hiljentäväni vauhtia aina nähdessäni sinisen nostolaitteen. Luulen, että sen avulla pestiin kerrostalon ikkunoita. Kone oli sininen – sittemmin olen nähnyt myös keltaisia – ja siinä oli suuret traktorinpyörät. Muodoiltaan se oli pyöreä, semmoinen silitettäväksi tehty rautahepo. Kone seisoi hiljaa paikallaan. Se ei puhkunut eikä puhissut, ei kääntyillyt uhkaavasti ja äkkiarvaamatta sinne tänne. Siitä ei roikkunut yhtään ylimääräistä koukkua eikä vaijeria, johon ohikulkija olisi voinut takertua ja päätyä roikkumaan housunkauluksesta ylös korkeuksiin. En tiedä voiko niin tapahtua, mutta luulen, että se on jonkinlainen pelon arkkityyppi. Roikkua rakennustyömaan yllä nosturinnokassa koukku kiinni vyönsoljessa. Kaiken muun lisäksi kone oli puhdas. Koska se oli muotoiltu pyöreäksi, siinä ei ollut koloja eikä teräviä ulokkeita joihin lika olisi voinut tarttua. Yleensähän työkoneet ovat yltä päältä mudassa ja niiden siirtyessä paikasta toiseen kadulle ropisee paksu vana kovettunutta maankuoren ydintä. Mutta tämä kone oli puhtoinen kuin viledalla viimeistelty tiskipöytä.

Liisa Vihmanen:

Miten hyvältä tuntuikaan raivostua. Siinä mielessä tutustuminen Ilmari Kiannon kirjaan Poika maailman kylillä oli myönteinen kokemus.

Kerrotaanpa tähän alkuun heti, mistä kirjassa on kysymys: Poika maailman kylillä on matkakirja, joka kertoo Ilmari Kiannon retkestä Tallinnan kautta Prahaan ja takaisin. Kianto teki matkansa vuonna 1926, mutta kustantajan tyytymättömyyden vuoksi kirja julkaistiin vasta sodan jälkeen vuonna -46. Ja kustannuspäätöstä voi ihmetellä. Mutta tänä päivänä kirjan arvo on sen dokumentaarisuudessa. Ilmestyessään se tarjosi suomalaisille lukijoille ainutlaatuisen suomalaisen silminnäkijäkertomuksen sotaa edeltäneeseen Keski-Eurooppaan, erityisesti Puolaan, jossa Kianto vietti suurimman osan ajastaan. Samalla se kertoo siitä yleisestä epäluulosta ja rasismista, jonka Kianto sekä dokumentoi että jakoi muiden aikalaistensa kanssa.

Kahdeksan vuotta sitten olimme perheen kanssa automatkalla Italiassa. Sateisena päivänä lähdimme ajamaan Firenzen eteläpuolelta Pisaan ja päätimme samalla käväistä Leonardo da Vincin kotinurkilla Anchianossa. Vanhin poikani innostui museossa Leonardo-krääsästä ja osti useita julisteita, joista ehjimpänä on säilynyt Vitruviuksen mies, tuo pallon ja neliön sisään anatomisen tarkasti piirretty raajojaan ojenteleva mies. Vitruvius itse oli roomalainen arkkitehti jonka mielestä arkkitehtuurissa pitää pyrkiä kolmeen päämäärään: kauneus, kestävyys ja käyttökelpoisuus. Museosta ajelimme ylös Leonardon kotitalolle, tie oli mutkainen ja oliivipuut katosivat ylärinteessä usvaan.

Pyöräilijän ystävä on myötätuuli, vihollinen vastatuuli. Hyvällä tuulella on mukava ajaa. Huonolla tuulella epämukavaa. Lähdin viikko takaperin kovalla itätuulella pyöräilemään lenkin, joka täällä Helsingissä kulki länteen Kaivopuiston kautta Ruoholahteen ja Lauttasaareen, sieltä Kaskisaaren läpi pohjoiseen Lehtisaareen ja sitten takaisin itään Munkkiniemen ja Meilahden läpi Töölöön ja kotiin. Kaivopuisto, Ruoholahti ja Lauttasaari olivat levollisia, lämminhenkisiä ja sujuvia kaupunginosia. Liikenne sujui ja niin sujuin minäkin. En osannut samastua vastaantulevien tuskaisiin irvistyksiin, tulkitsin heidät kylmästi huonokuntoisiksi. Kaskisaaressa sivumyötäinen oli vielä OK, mutta kun Lehtisaaressa puskin yhtaikaa vastatuuleen ja ylämäkeen, tiesin että rangaistus oli saavuttanut minut. Meilahdessa olin hapoilla ja Töölössä viittä vailla vainaa.