yle.fi


Finsk fjernsynsteater, forever?

Finsk fjernsynsteater, forever?

19. helmikuuta 2010 Kirjoittaja: Erkki Astala Kommentit: 3

Norjalaisilla on käsite ”finsk fjernsynsteater”, suomalainen tv-näytelmä, jolla he tarkoittavat jotain hidasta, jäykkää ja tylsää. Norjalaisten huumorintajusta voi jokaisella olla oma käsityksensä , mutta kliseissä on oma totuutensa. Ja vaikka tällä nimenomaisella on juurensa vuosikymmenien takana voi yhä kysyä, mikä siitä tekee niin jäykkää, suomalaisesta draamasta, tv:ssä, elokuvassa ja muualla?

Niin monet käsikirjoitukset joita saan eteeni alkavat hyvin perusteellisesti. Meille esitellään tapahtumapaikka, ja henkilöt, yksi toisensa jälkeen, heidän elämäntilanteensa, keskinäiset suhteensa. Maisemaa pedataan niin että kun vihdoin alkaa tapahtua, mikään ei enää yllätäkään.

Kirjoittaja ikään kuin varmistaa maaston ennen kuin johdattaa joukkonsa, siis meidät, katsojat, sen keskelle. Mutta toisin kuin voisin kuvitella asian olevan jos joutuisin sotatoimien keskelle, draaman katsojana en kaipaa suurinta mahdollista turvallisuutta. Päinvastoin, haluan yllättyä, kaipaan että turvallista itseriittoisuuttani järkytetään, jotta voin tuntea, ja oivaltaa.

Paljoa suomalaista tv-draamaa ja elokuvaa painaa realismin pakkoajatus. Tai realismin väärinymmärrys pikemminkin. Että tarinan uskottavuus vaatii tapahtumisen todennäköisyyttä ja maailman toden-näköisyyttä. Että henkilön ominaisuuksia pitää esitellä loputtomiin, kohtaus kohtaukselta kasata yksityiskohtia täydentämään alusta asti selväksi tullutta kuvaa, jotta voimme eläytyä. Että epätavallisenkin ihmisen motiivit ovat tuikitavalliset. Tuloksena on helposti jotain ihan muuta kuin realismia, jotain mikä ei muistuta niinkään todellisuudesta kuin toisista draamoista.

Mies saapuu junalla rautatieasemalle. Läheisessä puistossa hänet pahoinpidellään. Sairaalassa lääkärit uskovat hänen jo heittäneen henkensä, kun hän yllättäen nousee pystyyn ja irrottaa kääreet kasvoiltaan. ”Mies vailla menneisyyttä” vangitsee meidät alkuminuuteillaan kertomatta mitään päähenkilöstään.  

Paljon emme paljon ole saaneet tietää elokuvan loputtuakaan, hän kun on menettänyt muistinsa, hänen sen enempää kuin juuri muidenkaan elokuvan henkilöiden taustasta, perhesuhteista, työhistoriasta. Olemme kuitenkin eläytyneet, liikuttuneet ja oivaltaneet jotain ihmisyydestä. Havainnon tarkkuus ratkaisee.

Totta kai eläytyminen edellyttää myös tunnistettavuutta. Yllätys ei ole kiinnostava jos se on itsetarkoitus, pitemmän päälle, palkitsevaksi sen tekee mahdollisuus oivallukseen. Riittääkö oikeasti kenellekään draaman lopputulemaksi ”niin se on”. Eikö meistä jokainen kaipaa kuitenkin sitä jännittävämpää ”voiko näinkin olla”?

En usko, että draamallinen jäykkyys olisi suomalainen kansallispiirre, enkä näe mitään hyvettä varovaisuudessa, varmistelussa. Pannaan tapahtumaan alusta asti, mennään suoraan toimintaan, pannaan tahdot törmäämään! Ylitetään todennäköisyyksien rajat, mennään mahdollisen rajoille! Näytetään mikä tavanomaisessa on erikoista! Vaikka puitteet olisivat kuinka pienet, ajatuksen pitää olla aina iso!

Kuka?

Erkki Astala

päällikkö, YLE Yhteistuotannot

Erkki Astala on YLE Yhteistuotantojen päällikkö. YLE Yhteistuotannot vastaa yhteistyöstä ulkopuolisten tuottajien kanssa silloin kun pääosa hankkeen rahoituksesta tulee muualta kuin YLEstä – pitkistä elokuvista, dokumenttielokuvista, lyhytelokuvista jne.

Lisää näihin:
1
tykkää tästä

Kommentit

Teemu Salohalme 19.02.2010, 09:03

Varmaan juuri tuosta johtuu se tunne, että suomalainen draama selittelee ja alleviivaa liikaa. Kyllä draaman pitää lähteä räväkästi käyntiin ytimekkäästä ekspositiosta, joka kertoo mistä on kyse, ja sitten pikkuhiljaa paljastetaan henkilöistä lisää sen verran kuin draaman ja henkilöiden toiminnan ymmärtämiseksi on tarpeellista.

Siihen nähden kaikki löpinä siitä, miten tämä on tuon sisko ja tuon rakastaja, miten mummi tekee hyvää pullaa ja mitä mieltä tämä sivuhenkilö on sivuhenkilöstä x, on aika irrelevanttia. Ja silti sitä näkee suomalaisessa tv-draamassa aika paljon.

Pertti 19.02.2010, 09:23

Pasi Heikura sivusi samaa aihetta ohjelmassaan Aristoteleen kantapää viime syksynä. Kyseistä jaksoa ei voi enää kuulla Areenasta, mutta Heikuran jaksoon liittyvä blogi on vielä luettavissa: http://blogit.yleradio1.yle.fi/aristoteleenkantapaa/ajattelu_kieli
Terveisin,
Pertti

Reijo Honkonen 19.02.2010, 10:08

Totta joka sana. Viime tiistaina tuli brittidraama Vääräuskoinen, joka lähti liikkeelle rivakasta muutosta. Hässäkkä paljasti päähenkilöiden väliset suhteet toiminnan kautta. Heti jäin koukkuun seuraamaan, että mitenkähän noiden poloisten käy. Henkilöt "rikastettiin" tarinan myötä, heidät heitettiin tilanteisiin, joissa heidän piti tehdä valintoja ja toimia, ei puhua ja selittää motiivejaan. Henkilöt kasvoivat draaman kautta - eikä päinvastoin.

Add comment

Muistathan, että olet vastuussa siitä, mitä kirjoitat. IP-osoitteesi tallennetaan.

9 plus 9 =
Ratkaise yllä oleva laskutehtävä ja kirjoita vastauksesi (esim. kysymykseen 1+1 kirjoita 2).
Laskutehtävän tarkoituksena on estää koneellinen roskapostitus. Pahoittelemme lisävaivaa.

test

  • Tornin juurelta

    Tornin juurelta -kolumni on YLEn fiktion tekijöiden ja vaikuttajien vaihtuva puheenvuoro.

Uusimmat kommentit

Pertti

Vaikka kaikki taputtaisivat sinulle, olet onnistunut vasta kun voit taputtaa itsellesi.