Kuva on kuvaajansa näköinen

Antero Takala on tehnyt huikean uran kuvaajana ja valokuvaajana Suomessa. Tv-kuvaajana Ylessä Takala toimi vuosina 1964-2002, ja kamera pysyy iholla edelleen.

Epäteräviä tähtihetkiä

- Kustaa III:ssa, joka esitetään Yle Teemalla 10.10., olin ykköskamerassa, siinä vasemmanpuolisessa. Tv-kuvaajaksi siirryin vielä samana vuonna, 1964.

- Mieleenpainuvin alkuaikojen kuvaajantyöni taisi olla musiikkiohjelma "Juopunut pursi" (ohj. Brita Helenius) vuodelta 1965, jossa kaikki kuvamateriaali oli epäterävää. Yhtään skarppia kuvaa ohjelmasta ei löydy: runoteksti oli ajettu trikkifilmiltä epäterävän, studiossa kuvatun kuvan päälle. Kuvausvaiheessa studiolla riitti hämmästelijöitä. Osa kävi salaa verhojen välistä kurkkimassa mitä se Takala on taas keksinyt. Se oli silloin ultramodernia ja on varmaan osin vieläkin.

- Viimeisin tuotantoni oli Franz Schubertin "Winterreise" (ohj Eija Tolpo 1997). Sen insertkuvaosuudet kuvasin Inarilla ja Jäämeren rannoilla neljänä vuodenaikana pääosin mini-DV kameralla, jota siihen mennessä oli käytetty lähinnä uutistyöhön. Musiikki tuli kasetilta luureihini, ja tein kamera-ajot ja liikkeet valmiiksi musiikkiin.

Osa-aikaeläkkeellä tein päätoimisesti "Tv-kuvauksen historiikkiä" kolme vuotta. Se valmistui vuonna 2001, vuonna 2002 jäin eläkkeelle.

- Ehkä vaikuttavin työ on ollut Kalle Holmbergin "Punainen viiva", jota teimme vuonna 1984 studiossa. Pyrimme löytämään siinä parhaan mahdollisen ohjaaja/kuvaajatyösuhteen tekemällä Viivan suunnittelun aikana toisen tuotannon, "Kepissä on kaksi päätä". Tätä kokemusta sitten hyödynsimme Viivan suunnittelussa ja kuvauksissa. Upea tuotantoprosessi! Ja upea tulos!

Ne pienet erot elokuvan ja television välillä

- Ennen elokuva kehitti televisiota ja nyt televisio kehittää elokuvaa. Erot ovat tasoittuneet enkä näe enää mainittavampia eroja niiden välillä, ainakaan kuvakerronnallisessa mielessä. Kerronnan rytmissä sekä sisällöissä kylläkin.

Televisiossa voidaan esittää sellaisia tarinoita jotka eivät oikein toimi valkokankaalla. Tämä tiedostetaan jo käsikirjoitusvaiheessa. Televisio on jotenkin enemmän intiimi väline kuin elokuva. Ehkä se johtuu myös siitä että elokuva on pakostakin kaupallisempi kuin televisio. Kaupallisuus sanelee sisällön ja osittain myös joitakin keinovalikoimia. Muun muassa äänikerronta valkokankaalla on usein massiivisempaa ja "myyvempää" kuin tv:ssä. Tämä usein jopa pilaa katsomisnautinnon - ainakin minulta - kun tehosteet tulevat valkokankaalta kuin mainospaloissa: menevät "överiksi".

Sisältö ja tavoite

- Sisältö ja tavoite sanelevat tyylin. Olen lähes neljänkymmenen kuvaajavuoteni aikana tehnyt pääasiassa fiktiota: draamaa, oopperaa, balettia ja musiikkituotantoja. Lisäksi on ollut näitä omia kokeellisia tuotteita: "Romeo ja Julia" vuonna 1972, Suomen ensimmäinen videotaideteos, sekä "Piha", Bo Carpelanin runoihin tehty videotaideteos vuonna 1980, kummatkin ennen kuin videotaide Suomessa varsinaisesti käynnistyi.

- Tyyli löytyy sisällöstä ja ohjaajan lähtökohdista, sekä ennen kaikkea yhteistyöstä ohjaajan ja lavastajan kanssa. Myös valo on tärkeä kerrontakeino, sekä luonnonvalo että keinovalo. Olen avoin ja pyrin välttämään asioiden lukkoonlyömistä liian aikaisin. Ennakkosuunnitteluvaihe on tuotannon kaikkein tärkein osa, kunpa vain Ylen byrokratia sen muistaisi.

Monikameratuotanto, television kuningaslaji

- Betacamin tulo oli iso muutos kuvaajan urallani. Päästiin "insinöörijohtoisesta" ohjelmanteosta. Toki myös isojen tv-kameroiden kehitys on mahdollistanut myös monikameratyössä aivan uusia ulottuvuuksia, samoin editoinnin kehittyminen.

Television kuningaslaji on kuitenkin monikameratuotanto. Sitä ei valkokangasväki osaa. Eikä sitä oikein voi valkokankaalle tehdäkään huolimatta noista oopperataltioinneista, joita ajetaan elokuvateatterihin. Taltionti on kuitenkin eri asia kuin tv-dramatisointi. Valitettavasti tuon monikameratuotannon osaaminen alkaa huolestuttavasti hiipua Ylessä. Harva ohjaaja ja myös yhä harvempi tv-kuvaaja hallitsee tämän lajin.

Tulevaisuuden iltapäivätelevisio

- En oikein usko tuohon 3D-televisioon. Ajatellaanpa vaikka tv-uutisten lukua 3D:nä! Sensijaan netti tuo uusia ulottuvuuksia mutta vaatinee ison näytön jotta se toimii. Varmasti netti kehittää televisiota. Pelkään kuitenkin että väärään suuntaan, sellaiseen tehostehakuisuuteen.

- Olemme menossa pahasti viihteelliseen suuntaan, jopa uutisissa. Journalismi muuttuu likasanko- ja julkkisjournalismiksi, keltaisen lehdistön kaltaiseksi "iltapäivätelevisioksi".

Kamera pysyy iholla

- Vaikka olen viralliesti eläkkeellä, kuvaan edelleen. Minullahan on kaksi ammattia, olen tv-kuvaaja ja valokuvaaja. Valokuvaajan työtä olen tehnyt 51 vuotta. Viime vuonna Suomen valokuvataiteen museossa oli laaja retrospektiivinen näyttely: "Mindscapes 1960 -2010". Jatkan sillä saralla edelleen.

- Tv-kuvaajan työ jatkuu matkapäiväkirjojen muodossa. Olin aina Ylen aikana halunnut tehdä dokumenttia, mutta "jouduin" tekemään draamaa ja muuta... Joten olen kompensoinut sitä tekemällä noin kuukauden mittaisista omatoimimatkoistani matkadokumentteja: Intia, Kashmir, Ladak (Himalaya), Chile, Dominikaaninen tasavalta, Haiti, Peru, Guatemala, Costa Rica, Iran, Australia jne. Olen kuvannut niitä miniDV-kameralla ja editoinut tietokoneella. Joukossa on paljon harvinaista materiaalia, muun muassa Bamin linnoitus ennen sen tuhoutumista. Joten kameran käsittely on pysynyt iholla eläkkeelläkin.

- Tänä päivänä jokainen on kuvaaja: YouTubeen syydetään tuhansia videoita päivittäin. Ajattelen tästä että kyllähän kioskikirjallisuuttakin tehdään. Sillä lienee oma paikkansa "tiedonvälityksessä ja viihteessä".

Kertooko kuva enemmän kuin tuhat sanaa?

- Kyllä ja ei. Kumpikin voi myös kumota toisensa. Kuva on kuvaajansa näköinen, halusi sitä tai ei. Sana voi muuttaa kuvan sisällön aivan muuksi kuin kuvaaja on tarkoittanut. Jopa pari sanaa riittää muuttamaan näkökulman toiseksi.