Eilen illalla olimme pihalla tyhjentämässä lasten uima-allasta, kun talon nurkan takaa kanalasta alkoi kuulua aivan järjetöntä kaakatusta ja siipien räpiköintiä. Pelkäsin että orava, harakka tai muu pihalla nähty olio on päässyt kanalaan sisälle ja raatelee meidän höyhenpalleroita palasiksi. Juoksin nurkan taakse ja vielä mitä, siellä olikin kettu! Se vaani kiiluvin silmin kanoja, jotka sekopäisinä rääkyivät ja lentelivät kanalassa. Hakkasin kädessäni ollutta ämpäriä ja kurkustani purkautui alkukantainen karjunta, joka onnistui säikäyttämään urbaanin villieläimen takapihalle asti seisoskelemaan. Lopulta kettu viitsi lähteä pakoon kun juoksimme uudelleen sitä kohti.

Ei siitä ole kuin vuosi tai pari kun kettu oli minusta vielä ihana osoitus ihmisen ja luonnon suloisesta rinnakkaiselosta. Herttoniemen metroaseman kädestä syövä kesy citykettu tuntui niin lutuselta. Nyt ajattelen että ketut pysykööt lestissään ja hoidelkoot rusakot ja muut puutarhaa piinaavat eläimet, mieluiten jossain metsässä poissa näkyvistä. Ja pysykää siellä metsässä. Mietin harmissani että miten voisin estää ketun paluun, sehän varmasti tulee takaisin kun emme ole kotona. Ei se kanalaan pääse sisälle mutta säikyttää kanat vielä hengiltä. Millähän minulla olisi oikeus puolustaa kotieläimiäni petoa vastaan, pieni kumikuulia sylkevä pistooli tai muu pelotin joka ei vahingoita eläintä? Aitoja ei ole eikä sitä haulikkoa. Joten viritin tämän järjettömän uhkaavan lasten vappupallon talon nurkalle.

Kanojen kouristava pelkotila jatkui vielä kymmenisen minuuttia ketun lähdettyä. Mietin että jos meillä olisi kukko, se olisi ehkä osannut tehdä jotakin rauhoittaakseen parven. Kaakatuksesta ei meinannut tulla loppua eikä voikukanlehdetkään kelvanneet kun piti olla paniikissa. Tätä toista vappumuistoa ainakin siskon koira pelkäsi kuollakseen, toimisikohan se ketullekin?

Näin sitä näköjään raakalaistuu kun on jotain mitä suojella. Ketun metsästys alkoi kiinnostaa. Voiko siitä valmistaa ruokaa?