ajatusten miljoonalaatikko

  • Hiukan IV lk. supersankareista - Osa I

    Kajon naama, jossa ilme kuin haikealla ajokoiralla jolla alhainen verensokeri.

    Useinkaan ei tiettyyn työhön tarvita alan parasta mahdollista osaajaa tai asiantuntijaa, kaikkein parasta välinettä tai edistyksellisintä, korkeinta laatua edustavaa työkalua, vaan sellainen ”ihan ookoo” taso riittää mainiosti.

    Säästö voi olla isokin, jos tyytyy huippulaadun asemesta riittävän hyvään laatuun. Voi suorastaan sanoa, että tietyissä tilanteissa on haaskaamista edellyttää sellaista tasoa, joka ei käytössä sitten näy eikä tunnu mitenkään, muuten kuin isompina hankinta- ja/tai käyttökuluina.

    Jossain kuitenkin kulkee laaturaja, jonka alapuolella laadussa nuukailu voi kostautua pahimman kerran ja siksi säästöjen ja vaatimustason sovittaminen kohdalleen on vähintään pienen paneutumisen väärti, jottei matkan varrella joutuisi kokemaan ehkä pahaakin kirvelyä muodossa tahi toisessa.

    Supersankareista puhuttaessa usein jämähdetään kaikkein terävimpään kärkeen, tai ainakin sen tuntumaan, ja unohdetaan, että kuten kaikessa, myös supersankareissa on lajierojen lisäksi laatueroja.

    Vilkaisemmekin nyt hetkisen ajan neljännen luokan supersankareita – olkoon tämä kannustuksena tutkimaan myös oman arjen resurssien ja laatuvaatimusten sovittamista yhteen mielekkäällisesti.

     

    Koiras-Peppi

    Harva on tavannut Pitkätossulan miespuolista supersankaria, Koiras-Peppiä.

    Lähes sattumalta pääsin kysymään häneltä muutaman kysymyksen, kun eräällä työmatkalla tunnistin Koiras-Pepin istuskelemassa koristeistutuksen kiveyksellä tukholmalaisessa lähiössä; en muista oliko Kistassa, Tenstassa, Rinkebyssä vai missä. Saattoi olla Sundbybergiäkin.

    Ensimmäisenä silmiin pisti Koiras-Pepin verryttelypuvun housujen lahkeensuut – ne näyttivät jotenkin kärähtäneiltä, palaneilta ikään kuin, ja rispaantuneilta – sekä se, että alkujaan valkoisissa, mutta kellastuneissa tennareissa ei ollut nauhoja, eikä jaloissa sukkia.

    Koiras-Peppi näytti erilaiselta kuin muistelin, mutta se saattoi osin johtua siitä, että hänellä oli ylähuulen alla ”nuuskaa” joka muutti kasvojen profiilia. Sanon ”nuuskaa”, sitaateissa siis, koska kyseessä ei ollut aito snus, vaan Koiras-Peppi oli kerännyt koristekivyksen harjalle pienen kasan tupakannatsoja, joista hän auki purkamalla otti talteen tupakan, puristeli siitä pieniä palloja ja sulloi ne ylähuulensa alle.

    Pullean ylähuulen lisäksi Koiras-Pepin ulkomuoto oli muutenkin varsin pullea, ja jotenkin alakuloinen. Hän ei myöskään vaikuttanut kovin raikkaalta, ja silmät verestivät, vaikkei tuullut tms.  

    Supersankarithan ovat tietyn ikäisiä, eivätkä vanhene, mutta vaikka tiedämme, että Koiras-Peppi on noin kaksikymmentäviisi-kolmekymmentäviisivuotias, niin hän vaikutti emmänkin viisi- tai kuusikymppiseltä, vaikka pukeutuminen oli ”nuorekas”, joskin elähtänyt ja virttynyt.

    Ennen kuin ehdin kysyä, voisinko haastatella häntä, ohi kulki muutamia nuoria naisia ja Koiras-Peppi jotenkin terästäytyi ja teki sitten omituisen eleen: hän loksutti kieltään poskessa, vihelsi tyttöjen perään ja loksutti kieltään uudelleen.

    Ele olisi vaikuttanut jotenkin erittäin rivolta, ellei olisi ollut ilmiselvää, että tytöt eivät reagoineet siihen mitenkään. Supersankarikin teki eleen jotenkin innottomasti, vaikka hän olikin saanut hiukan – joskaan ei merkittävästi - ryhdikkyyttä olemukseensa, tytöt nähtyään.

    Kysyin Koiras-Pepiltä, onko hän naistenmiehiä.

    Näh.. Jag bara tycker att jävlas med brudar, hän sanoi, ja jatkoi sätkännatsanuuskansa valmistamista.

    Vad tycker flickorna om Er? kysyin.

    Nå ja..  Dom skiter i mig.. precis som alla andra..  hän sanoi, ja oli jatkamassa jotain, mutta havahtui pirisevään kännykkäänsä ja puhui siihen pitkään. Asia koski jotain erää nähtävästi sikäläisen sähkötarkastuslaitoksen hylkäämiä leivänpaahtimia, jotka olisivat edullisia mutta ”kuumia”.

    Puhelun päätyttyä tarinoimme pienen hetken, ja minulle selvisi ettei Koiras-Peppi niinkään pitänyt itseään minään naistenmiehenä kuin katsoi, että hänen asemassaan kuuluu ”kiusata” tyttöjä viheltelemällä ja rivosti elehtimällä näiden perään. Omaa asemaansa ja ”ammattiaan” hän luonnehti tavalla jonka voisi kenties suomentaa ”haistapaskanhommaksi”.

    Kun kysyin suunnitelmista ja haaveista, Koiras-Peppi kysyi olisiko minulla olutta tai viisikymppistä, mutta kun kävi ilmi ettei minulta heruisi kumpaakaan, hän kääntyi koristekiveyksen harjalla minuun hiukan selin ja oli kuin ei olisi minua nähnytkään eikä kanssani sanaakaan vaihtanut.

    Kaiken kaikkiaan omansalainen ja jotenkin alakuloinen tapaus, muistan miettineeni.

     

    Ruokahalumies

    Ehkä erikoisin 4. luokan supersankari jonka olen tavannut, on ruokahalumies. En tiedä, onko hänen toimenkuvansa syntynyt jonkinmoisena erehdyksenä vai miten, mutta kovin omintakeinen se on.

    Kun joku jossain ruokailee, ruokahalumies ilmestyy paikalle näennäisesti kuin tyhjästä ja syö itse, mutta suu auki, niin että ruoan pyöriminen hänen suussaan näkyy ja kuluu, ja vie muilta ruokahalun. En kuvaile tämän supersankarin toimintaa tarkemmin. Sapienti sat, kuten sanotaan.

    Ruokahalumiehen asu muistuttaa hyvin paljon meksikolaisen show-painijan Rey Mysterion (http://fi.wikipedia.org/wiki/Rey_Mysterio) asua, paitsi ruokahalumiehellä on omituinen muovinen, foliolla päällystetty scifi-avaruusasumainen ”saturnuksen rengas” kaulassa, ja päähineessä kaksi antennia, joiden päässä on keltaiset pollukat. Myös käsineiden suussa olevat levennykset on leikelty kapeneviksi piikeiksi, ja ne ovat samaa keltaista kuin antenninpääpollukat.

    Ruokahalumies myös joskus soittaa pientä kitaraa, joka ei ole ukulele vaan pienenpieni kitara.

    Soitto ei ole aivan täydellisen onnetonta ja lahjatonta, mutta laulu on, varsinkin jos ruokahalumiehen suussa on vielä ruokaa jäljellä.

    Ruokahalumiehen lauluyyli yrittää jäljitellä sellaista valittavaa espanjalaista tai portugalilaista laulua, mutta jotenkin se onnistuu vain kuulostamaan yhtä aikaa vertahyytävältä ja epäaidolta. Jotenkin ..pahalta, siis siinä mielessä kuin paha on hyvyyden vastakohta.

    Omien sanojensa mukaan Ruokahalumies on peräisin Saturnukselta, mutta suhteellisen luotettavan lähteen mukaan hän on syntyisin Porista tai Salosta ja ”istunut” 80-luvulla jostain jutusta pari kolme vuotta.

     

    El Windows-Candirú

    Aluksi vähäpätöiseltä vaikuttava El Windows-Candirú on sikäli harvinainen supersankari, että hän miltei poikkeuksetta pukeutuu lähinnä toimistotyöntekijän arkiasuun.

    Jos jonkinmoista tunnusmerkkiä yrittää hakea, niin kenties lipokas-malliset terveyskengät, nikotiinivalmisteiden käyttö ja kuulakärkikynän naksuttelu ovat sellaisia.

    Periaatteessa El W.-Candirú on äärimmäisen tarpeellinen supersankari – hän auttaa Windowsin ongelmatilanteiden korjaamisessa oma-aloitteisesti, pyyteettömästi ja innokkaasti.

    Valitettavasti en kuitenkaan tiedä ainoatakaan tapausta, jossa hänen toimintansa seurauksena tietokoneen käyttäjälle olisi jäljelle jäänyt vähemmän ongelmia, kuin niitä oli ennen hänen sekaantumistaan asioihin.

    Supersankarina El WC on äärimmäisen peräänantamaton, eikä suostu myöntämään sitä tosiasiaa, että hän luo itse ongelmia, tai ainakin vain pahentaa entisiä – niinpä hän pureutuu ongelmiin tavattoman  sinnikkäästi, ja siinä vaiheessa kun alkuperäisen tietokoneongelman kohdannut henkilö on jo monesti sanonut, että antaa olla, soitetaan huoltoon, mikrotukeen tai jollekin kaverille tai annetaan olla, niin Windows-Candirú alkaa ilmentää suuttumuksen ja loukkaantumisen merkkjä, ellei häneen luoteta ja anneta hänen ”hoitaa” asiaa ”loppuun”.

    Omalaatuisen, lingvistisesti puolibastardin nimensä tämä supersankari on saanut erältä Amazonasin tutkimusretkikunnalta, joka hänet erään käyttöjärjestelmän, ja erään amazonissa elävän, superkeljumaisen loiseläinlajin, loismonnin mukaan nimesi, sen jälkeen kun sankari oli yrittänyt  ”hoitaa” paitsi retkikunnan puhelimen, myös sen GPS:n ja satelliittipuhelimen ”ongelmat” – joita, ongelmia siis, ei retkikunnan itsensä mielestä alun perin edes ollut. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Loismonni)

    Hädin tuskin retkikunta selvisi ekskursioltaan takaisin hengissä, joskaan ei todellakaan terveenä, ja yksimielinen sopimus oli, että Windows-Candirú haastetaan oikeuteen, kunhan retkikunta on riittävästi toipunut kärsimyksistään.

    Asia tiettävästi kuitenkin hoidettiin välimiessovitteluna, koska osa retkikunnasta ei koskaan toipunut ennalleen eikä jaksanut käydä läpi enää oikeudenkäyntiprosesseja jne.

    El Windows-Canridústa suosittelen pysymään niin kaukana kuin suinkin kykenette.

    Omista kokemuksistamme, ja näistä muutamasta esimerkistä näemme, että joskin on tarpeeettoman kallista kiinnittää katseensa ja turvautua aina vain huippulaatuun, niin voi olla kohtalokkaan kallista turvautua milliäkään, ångströmiäkään liian huonoon!

    Palaamme IV luokan supersankareihin vielä myöhemmin, mutta olkoon tämä nyt alkupalana, niin että jokainen osaa pitää silmänsä auki myös muuten, kuin nauttiakseen kirkkaista talvisista päivistämme, kun aurinko kiusattua kansaamme ihanasti valaiseepi. 

    Kaunista talvisen viikon jatkoa siis, ja mieli yhtä korkealle kuin lumpsahtelee sisu kaulassa, silloin kun osuu kohdalle liian huono supersankari.

     

    Kommentoi 3 Lue kommentit


  • Pyydystäisinkö amerikkalaisen!

    Kajon naama, jossa ilme kuin haikealla ajokoiralla jolla alhainen verensokeri.

    Talven iloja ei ole pelkkä pulkkamäessä laskettelu tai pakkasten noituminen; tekemistä ihminen voi keksiä paljon muutakin. Ihmisaivo kun on, tietojemme perusteella, tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin rakennelma - se pystyy yllättävän moneen asiaan!

    Silti omaa pikku talviprojektia kehitellessään kovin moni hyytyy, eikä keksi mitä tekisi, vaan potkii jääkokkareita turhautuneena ja lähtee sitten juomaan olutta tai menee kylään, vaikka ei isommin kyläluutailu huvittaisikaan.

    Osa tekee pienen ulkomaanmatkan ja kuittaa talviprojektin sillä, joku siivoaa jonkin komeronsa tai kenties aloittaa rantaleijona- tai bikinikuntoon tähtäävän dieetin, joka kuivuu kohtuupian, ja lopulliseksi talviprojektiksi jää vain olankohautus ja itsekseen mumistu toteamus että noh, ehkä ensi talvena sitte.

    Mutta meteorikivi voi tulla päähän koska vain, tai tippua taivaalta satelliitin litium-akku tai joku veivi, ja täten lähteä henki, siksi ei kannata heittää talviprojektin suunnittelua epämääräiseen ensi vuoteen, vaan takoa nyt kun rauta on kylmää ja katkeaa helposti!

    Esitänpä siis vaihtoehtoista talviprojektia: mitä jos pyydystäisitkin amerikkalaisen!

    Amerikkalaisia on paljon.

    Pelkästään jos laskemme amerikkalaisiksi USA:n asukkaat, heitä on 312 941 173 kpl. Lapsikin ymmärtää, että sadoista miljoonista amerikkalaisista ei ole mitenkään mahdotonta saada satimeen ahteria tai paria. (Ja ettei väärinkäsityksiä synny, puhumme tietenkin amerikkalaisen pyydystämisestä elävältä ja tätä vahingoittamatta.)

    Mihin amerikkalaista sitten voi käyttää?

    Vain mielikuvitus on rajana!

    Amerikkalaiset ovat seurallisia, hymyilevät paljon. Monet heistä ovat lihavia, ja lihavat - kuten tiedetään - ovat hyväntuulisia. Itse asiassa englanninkielen ilmaisu buxom joka nykyään tarkoittaa tukevahkoa, rintavaa naisea, alun perin tulee vanhan englanninkielen taipua-verbistä bugan, merkiten myöhemmin hyväntuulista, sopuisaa, eloisaa, tervettä ja hyväntuulista ihmistä; nykyään siis tavallaan aivan erheellisesti tukevaa ja isorintaista, koska alkuperämerkitys nimenomaan viittaa sisäiseen joustavuuteen ja hyväntuulisuuteen, ei ulkoiseen olemukseen.

    Meidän ei siis kannata rajoittaa ajatusta tuhdista, hyväntuulisesta amerikkalaisestamme naisiin, vaan yhtä lailla voi amerikkalaisemme olla joviaali mies.

    Pyydystäisinkö siis nais- vai miesamerikkalaisen?

    Jos henkilöllä on puolisonhankinta ainakin alitajuisesti mielessä, voi ehkä olla hyvä varautua siihen, että pyydystetystä amerikkalaisesta olisi puolisoksikin, ja silloin tämä seikka ratkaisee sukupuolen.

    Kaverimielessä - jos siis puolisoa ei havitella - uskoisin kuitenkin ainakin miehelle olevan enemmän iloa saman sukupuolen edustajasta.

    Suomalaismiehelle näet saattaa lajina luontojaan kovin puhelias amerikkalaisnainen olla kaveriksi aivan liian suulas ja sanaisa, ja kiinnostunut vääristä asioista. Toki poikkeuksiakin on.

    Naiselle uskoisin amerikkalaismiehen sopivan kaveriksi hieman paremmin, jos nainen sietää urheiluhulluutta melko runsaassa määrin; kokemukseni mukaan amerikkalaismiehet keskustelevat esim. tunneasioista suomalaismiehiä paljon enemmän ja luullakseni tämä on naisille mieleen.

    Monet amerikkalaiset ovat myös aika pitkiä, mistä on hyötyä jos pitää ottaa tavaraa yläkaapista tai auton katolla olevasta ”anoppilaatikosta”.

    Amerikkalaismiehillä on kuitenkin usein isot jalkaterät mikä tietenkin merkitsee suurta kengännumeroa, ja jos kenkiä on paljon, eteinen monesti näyttää suttaiselta, mikä on hyvä miettiä etukäteen, jos haluaa nähdä kotinsa juuri tietynlaisena jo heti ovensuusta alkaen.

    Olen asunut amerikkalaisten kanssa ainoastaan asuntolassa, ja asuntolassa jossa oli vain miehiä, joten amerikkalaisten alusvaatteita osaan kommentoida ainoastaan miesten osalta.

    On hyvä tietää, että monet amerikkalaismiehet käyttävät säälittäviltä näyttäviä valkoisia aluskaatioita, ja jos ei asiaa tiedä etukäteen se voi tulla sokkina.

    Nuo miesten valkoiset amerikankalsarit näyttävät siltä kuin ne olisi saatu valtiolta jonkinmoisena tilapäisenä, säälittävänä mutta välttämättömänä ja nöyryyttävänäkin köyhänapuna, mutta korostettakoon, että amerikkalaiset itse pitävät kalsareitaan normaaleina ja saattavat ihmetellä eurooppalaismiesten värikkäitä ”bikinejä”.

    En silti malta olla vertaamatta amerikanmiesten valkoisia kalsareita ilmaisuun, jota brittiystäväni käytti brittiläismiesten jaloista.

    Hän sanoi, että brittimiesten jalat on tehty siitä samasta valkoisesta aineesta, josta on tehty luolissa elävät sokeat liskot, ja että brittimiesten jalat eivät ole tehdyt ihmissilmän nähtäväksi, vaan on armeliasta esitellä niitä aina vain kankaaseen verhottuna.

    Joskus talvisia brittituristimiehiä maailmalla shortseissa nähdessäni välittömästi ymmärsin, kuinka viisas oli tuo brittiystäväni näkökanta! Siihen verrattuna amerikkalaismiesten kalsarit ovat mitätön häpeäpilkku ihmiskunnan silmässä.

    Amerikkalaisen pyydystäminen on monimutkaisempaa kuin vaikkapa suomalaismiehen pyydystäminen - pelkällä ilmaiseksi mainostetulla viinalla, makkaralla ja karaokella se ei onnistu.

    Urheilu on avainasemassa, kun amerikkalaismiestä ajetaan satimeen. Myös amerikkalaisten lapsenomainen uteliaisuus ja mielenkiehtomus entisen Neuvostoliiton alueita kohtaan - jota voi provosoida vaikkapa kiertomatkalla Itä-Suomessa rajan tuntumassa, toimii usein hyvin syöttinä.

    Mitä taas amerikkalaisnaisin tulee, niin koska naisen mieli on omintakeinen kuin navajonkielen substantiiviluokat, on myös amerikkalaisnaiselle asetettu syötti oltava omintakeinen.

    Amerikan ja Euroopan suhde ei ole aina kovin yksiselitteinen.

    Ajatellaanpa vaikka autoilua. Automaattivaihde on kätevämpi, turvallisempi, ja keskivertoautoilijan käytössä jouhevampi ja kömpelön autoilijan käytössä parhaimmillaan merkittävästikin ekonomisempi kuin manuaalivaihde, ja (Pohjois-)Euroopassa se koetaan hiukan statussymboliksi ja usein hinnoitellaan kalliimmaksi.

    Vastaavasti Amerikassa statussymboliksi on noussut manuaalivaihde - sen vuoksi että urheiluautoissa on manuaalivaihde, koska osaavan kuskin käsissä manuaalivaihde on usein ehdottomasti parempi. Amerikassa saattaa joutua maksamaan lisähintaa siitä, että saa autonsa manuaalivaihtein varustettuna.

    Samalla lailla voidaan taloudessa ja kulttuurissa kokea täysin vastakkaiset näkemykset statussymboliksi ja ylpeydenaiheeksi.

    Amerikkalainen ylpeilee kulttuurinsa nuorekkuudella, aikaansaapuudella ja ajattelulla että jokainen on oman onnensa seppä; eurooppalainen kulttuurinsa iällä, pohjoismaisella sosiaaliturvalla jne.

    Näistä näkemyseroista saa helposti syötin, kun vähän ensin tutkii amerikkalaisensa mieltä ja sitten asettelee syötin taitavasti.

    Nytpä vain miettimään, missä amerikkalaisia talvisin liikkuu, tai mihin heikäläisiä saa vaikka netin kautta yllytetyksi, ja sitten vain syöttejä virittelemään.

    Jos kuluu siinä rattoisasti talvinen ilta jos toinenkin, ja saaliiksi saadun amerikkalaisen kanssa riittää papattamista ja touhua pitkälle kevääseen - ehkä jopa useiksi vuosiksi, ja jollekulle suorastaan elämänmittaiseksi ajaksi!

    Hauskaa talvoprojektia kaikille, olipa asiana amerikkalaisen nappaaminen tai jokin muu hanke, jonka siivittämänä alatte laskea kevään pitenevien päivien valoa sisään mielenne ahtaisiin, synkkiin ja hytiseviin huoneisiin, valmistaen niitä kevään tuloon ja siihen kun koittaa meille lopulta nuo ihanat kesän päivät!

    Kommentoi 0


  • Näkymättömyyspulverin säilyttämisestä

    Kajon naama, jossa ilme kuin haikealla ajokoiralla jolla alhainen verensokeri.

    Sisäisen symmetrianhalun pakottamana yksi sun toinen tahtoo, että mausteet, jauhot, sokerit jne. olisivat ulkoasultaan yhdenmukaisissa purkeissa ja purnukoissa - (ja jos kysytte että mikä on purkin ja purnukan ero, niin vastaan että get a life tai ota itse selvää, en minäkään kaikkea tiedä, vaikka näin viisa  ..tai siis, en todellakaan tiedä kaikkea minäkään. Siis oikeasti en!)  - jotta olisi keittiön kapeissa visuaalisesti jotenkin yhdenmukaisempaa ja sen seurauksena tulisi rauhallisempi mieli hänelleen itselle päähän ja elämänlaadullisempi olo siitä.

    Tämän vuoksi tulee tarve repäistä myös näkymättömyyspulverin pussi halki, ja kaataa ja kopsutella jauhe vaikka lasipurkkiin (tai lasipurnukkaan).

    Näkymättömyyspulverin säilytyspussi ei tietenkään näy, koska pulveri on tehnyt muovipussin näkymättömäksi, mutta muovipussin läpi jauhe ei todennäköisesti ole päässyt vaikuttamaan pussiin liimattuun sisältö- ja lisäaineluettelotarraan, joten näkymättömyyspulveri löytyy ostoskassista etiketin ympäriltä hamuamalla ja palpoimalla.

    Lasipurkki (tai purnukka – ja jatkossa oletamme että käytössä on jompikumpi, vaikka ajan ja hermojen säästämiseksi puhun vain purkista) tietenkin häviää näkyvistä heti kun siihen kaadetaan näkymättömyyspulveripussin sisältö, mutta jos purkin kannen asettaa paikoilleen varovasti, niin näkymättömyysjauhe löytyy keittiön kaapista tai hyllyltä sentään suhteellisen helposti, koska purkin kansi näkyy.

    Jos jauhetta kuitenkin käytetään, ennemmin tai myöhemmin jauhetta joutuu myös näkymättömyyspulverin säilytyspurkin kanteen, ja niinpä purkki kansineen sisältöineen on pian näkymätön kuin sonnin nenärenkaan se osa joka on siellä sonnin nenän sisällä. (Kenties huono esimerkki mutta ei tullut parempaakaan heti mieleen. Tai, esim. telepatia on myös näkymätöntä, ja sokeri, jos sen sekoittaa veteen hyvin.)

    Vaikka lasipurkki muuttuukin näkymättömäksi, niin omassa keittiössään kätevä emäntä kuitenkin muistaa millä kohtaa purkki on – vaikka hyllyllä näyttääkin sillä kohtaa olevan vain purkillisen verran tyhjää – mutta toisin on satunnaisemman keittiössä asioijan suhteen!

    Tilapäinen kyökissä häärääjä saattaa tavoitella hyllyltä ihan muuta (esimerkiksi peltipurkkiin säästetyitä kolikoita, jotta rientäisi jäätelöauton melodiakutsun kirvoittamana jäätelöostoksille vaikka ulkona on 20 astetta pakkasta, eikä edes tee mieli jäätelöä, mutta jäätelöauton sävelmä jotenkin laittaa silti veren hyppäämään – tai sitten vaikka liivatelehtiä, sennateetä tai teippiä hula hula-vanteen ensihätäiseen korjaamiseen) ja näkymättömyyspulverinpurkin olemassaolosta tietämättömänä hän pudottaa purkin lattialle, mennen säpäleiksi se purkki.

    Nyt olisikin olleet hyvät neuvot kalliit, mutta on liian myöhäistä jo!

    Liian!

    Tilapäinen keittiössä häärääjä on muuttunut näkymättömäksi, samoin lattia, ja ilmassa leijuva pulveri alkaa kiertää liesituulettimen ja vedon seurauksena, ja pian iso osa asuntoa, kuten katto, eli yläkertalaisten lattia, porraskäytävä ja naapurit ovat näkymättömiä, ja koko ajan mikroskooppisen ohut jauhe leviää ilmassa kuin tappiomieliala!

    Yläkertalaiset katsovat vihaisena alaspäin ja juuri suihkusta ulos tulevan yläkertalaisen suu muuttuu isoksi, ammottavaksi aukoksi, kun hän äänettömässä kirkaisussa, alastomana kuin kastemato, ryntää hakemaan rihman kiertämää, alakerran tilapäisen keittiöaskaroijan töllistellessä niska kenossa tuottamuksellisetonta aikaansaannostaan ihmetyksen pauloissa rimpuillen.

    Täytyy vain toivoa, ettei kyseinen, näkymättömyyspulverinsa lasipurkittanut perhe ole nuuka perhe, joka on itaruuksissaan hankkinut vuoden näkymättömyyspulveria, vaan varovainen perhe, joka sentään on ostanut vain kuukauden pulveria ja mieluummin laittaa sitä toistuvasti, vaikka se ajan oloon tuleekin vuosipulverin käyttöä kalliimmaksi.

    Muuten keittiössä työskennellyt saa varautua naapureiden vihaan ainakin vuoden ajan, ja arkielämän tutut askareet muuttuvät äärimmäisen rasittaviksi – tiedätte itse kuinka usein joudutte etsimään saksia, avaimia, mitälie henkilökorttia tai pikkurahaa  - ja nyt ne ovat, sen lisäksi, että kateissa, vielä näkymättömiäkin!

    Lapsi joutuu etsimään koulumonisteita jotka yleensä ovat aina hukassa, ja kun ne löytyvät, ei tiedä, mikä moniste on kyseessä!

    Niinikään, vaatii kauppiaalta erittäin suurta luottamusta asiakkaaseen ottaa tältä näkymättömiä seteleitä. Näkymättömällä pankkikortilla sentään voi nostaa automaatista näkyvää rahaa, jos muistaa tunnusluvun.

    Toivoa vain sopii, ettei keittiössä, näkymättömyyspulverin vieressä, ole ollut äänettömyyspulveriakin (heitettäväksi lähitenoon mopojen päälle kun pörräävät ohi) – koska silloin on riski että näkymättömyyden lisäksi niin avainniput kuin asukkaatkin muuttuvat äänettömiksi, eikä näkymätön asukki enää voi herättää esim. viranomaisten huomiota muuten kuin tökkimällä sormella kylkeen, pissimällä kömpelöä kirjoitusta lumeen, osoittamalla tikulla sanoja kirjasta, kirjoittelemalla lippusia jne, mikä tekee elämän tavattoman hankalaksi.

    Kun hetkisen mietitte, niin vaikka kapasiteettinne olisi kuinka rajallinen, ymmärrätte itsekin, että joskin olisi mukavaa, että keittiön purkit (jne.) ovat visuaalisesti yhdenmukaisia, niin on järkevää säilyttää jotkut tuotteet joko aluperäispakkauksissa, tai, jos niiden säilytysastiaa vaihtaa, olla erityisen tarkka siitä miten niitä säilyttää.

    Silloin säästyy todella monelta harmilta ja visuaalinen ilme kuitenkin kärsii vain vähän. 

    Siinä ero.

    Hauskaa keittiöilmeen yhdenmukaistamista - mutta nyt kerrankin järki kädessä toimien!

    Kommentoi 0


kirjoittajasta

Markus Kajo. Blogi. Ajatusten miljoonalaatikko.

Yleisradion toimittaja Markus Kajo avaa ajatusten miljoonalaatikkonsa. Jos kommentoitte, niin armeliaita olkaa! Mitä auttaa että haukkuu hänet? Ei mitään se auta! (Totta. -Olotilan toimitus)

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä